Samassa saaressa, johon simalammikko oli kaivettu, oli myös mäenrinteeseen haudattu iso tynnyri, jonka alasyrjässä oleva hana pisti esiin sammalien ja turpeiden seasta. Hanan alapuolelle oli asetettu pikareita ja kuka väänsi hanaa, sai pikariinsa punssia. Toisessa mäentörmässä oli toinen tynnyri, josta sai viiniä. Näitä lähteitä ja lammikkoa, jotka sisälsivät punaista ja keltaista nestettä, tutkimaan oli Älfkarlebyn omistaja kutsunut vieraansa ja nämä tekivätkin hartaita ja uutteria tutkimuksia. Keinotekoisen lammikon ja lähteiden teettäminen sekä sisustaminen kuuluu aiheuttaneen paikan omistajalle parinkymmenen tuhannen kruunun menot. Mutta olihan menoja vastaavalle tulopuolelle merkittävä yleinen tyytyväisyys ja monen miehen toivotukset, että he useamminkin vastedes kulkiessaan elämän erämaata joutuisivat näin miellyttävän kosteikon suojassa virkistystä saamaan.
Hämäläisen osakunnan kuraattori ja edustaja, dosentti Perander, joka oli tunnettu hyväksi puhujaksi, oli huolellisesti valmistautunut puhetta pitämään tässä tilaisuudessa ja olikin jo päässyt hyvään vauhtiin, kun hänen puheensa keskeytti hirveä möläkkä ja hurraaminen. Vieressä olevassa koskessa oli pyydykseen mennyt iso lohi ja sitä oli ryhdytty juuri sillä hetkellä nostamaan vedestä, jolloin se tietysti kovasti potki ja teki vastarintaa. Ne, jotka olivat lähinnä koskenpartaalla, seurasivat väkevän kalan taistelua suuremmalla tarkkaavaisuudella kuin Peranderin kaunista puhetta, ja kun he rupesivat hurraata huutamaan lohen nostajille, niin melkein koko juhlayleisön huomio kiintyi tähän ja se syöksyi rannalle.
Upsalan yliopiston 400-vuotiseen muistojuhlaan osaa ottaneet suomalaiset vieraat palasivat kotimaahan samaa tietä, kuin olivat menneetkin. Miesmuistiin sitä ennen ei Suomesta ollut käyty ruotsalaisten vieraina, ja siihen lienee ollut syynä valtiollinen varovaisuus, kun koetettiin välttää venäläisten epäluuloja liian läheisten suhteitten syntymisestä suomalaisten ja ruotsalaisten välillä. Käynti Upsalan juhlilla oli alkuna entisen tuttavuuden solmiamiseksi uudelleen. Suomalaisten tällä matkalla saamat lämpimät vaikutelmat läntistä naapuria kohtaan ovat nähtävästi saaneet aikaan sen, että tuttavuuden elvyttämistä ja uusimista on jatkettu vuosikausien kuluessa Suomessa kukoistukseen kohonneiden laulukuntien tekemien konserttimatkojen kautta.
Se voima, joka ihmismieliin vaikuttaa yhteisen sivistyksen muistojuhlissa taikka nuoruuden innolla esitetyssä laulussa, oli jälleen lähentänyt kaksi erirotuista kansaa toisiinsa, huolimatta siitä että heidät erottaa toisistaan laaja merenulappa ja eri kieli, ja vaikka valtiollisetkin harrastukset ovat pyrkineet heitä toisistaan vieroittamaan.
Muutamia muistelmia ylioppilaslaulun vaiheista ennen vuotta 1885
Alkupuolella 1870-lukua oli yliopiston piireissä vain yksi yhteinen laulukunta, Akadeeminen laulukunta. Se oli perustettu Paciuksen aikana luultavasti noin 1850-luvulla ja silloin ylioppilaskunnan jäsenet olivat suostuneet kukin joka lukukausi maksamaan 60 kopeekkaa niiden tarpeiden hankkimiseksi, jotka laulukunnalle olivat välttämättömät, niinkuin nuotit y. m. Akadeemiselle laulukunnalle syntyi siten vähäinen rahasto, joka ei kuitenkaan riittänyt sen menoihin. Laulu oli kuitenkin saatu syntymään ja siitä koitui suurta hyötyä ylioppilaskunnalle. Huolellisesti harjoitetut kakstoistikot (kolmenkertaiset kvartetit) matkustelivat Suomessa kaupungista kaupunkiin keräämässä konsertteja antamalla varoja perustettavaa ylioppilastaloa varten.
Tämä hanke onnistui ja samalla oli miesääninen kvartettilaulu saatu hyvään maineeseen. Laulukunta sai ylioppilaskunnan yleisestä kassasta vuotuisen raha-avun. Innolla ja halulla otti jotenkin suurilukuinen laulajajoukko osaa Akadeemisen laulukunnan harjotuksiin.
Vuonna 1874 ja vielä eteenpäin vuoteen 1878 oli Akadeemisen laulukunnan johtajana länsisuomalainen maisteri Martin Wegelius, josta sittemmin tuli Helsingin musiikkiopiston johtaja. Hänen jyrkkä ruotsinmielisyytensä sai monen suomenmielisen ylioppilaan laulajien joukossa nurisemaan, kun laulajat eivät saaneet, niinkuin heidän mielensä teki, laulaa kylliksi useita suomenkielisiä lauluja, vaan heidän täytyi alistua johtajan ja hänen kanssaan samanmielisten toverien tahdon alle. Ruotsinmielisyys ja suoranainen vihamielisyys suomenkieltä vastaan tuli näkyviin monella tavoin. Kun esim. maisteri Taavi Hahlin Ylioppilaslaulu-kokoelman »Vineta»-nimisessä laulussa oli vain suomenkieliset sanat, hankki laulukunnan johtaja Ruotsista saakka ruotsinkielisen tekstin tähän lauluun, joka sitten harjoitettiin ja laulettiin sillä kielellä. Alakynnessä pienenä vähemmistönä ollessaan suomenmielisten laulajain täytyi nähdä useimmat vaatimuksistaan jäävän täyttämättä. Suomenmieliset olivat silloin pienenä vähemmistönä; se käy siitäkin selville, että kun ylioppilastalo vuonna 1870 vihittiin, kuului suomenmielisiin ainoastaan noin 70 ylioppilasta. Kun juhlan ohjelma oli umpiruotsalainen eikä suomenmielisten vaatimuksien mukaan suomenkielelle annettu yhtään sijaa, erkanivat nuo 70 viettäen juhlansa erillään muista. Tämä seikka heille tuotti nuhteet itse J. W. Snellmanin puolelta, joka paheksui heidän menettelyään. Hän vaati näet jyrkästi, että vähemmistön aina täytyy mukautua enemmistön vaatimusten mukaan, ellei se tahdo yhteistä kokonaisuutta hajoittaa. »Kuinka te voitte toivoakaan», lausui hän, »että ruotsinmieliset, sittenkuin te vastedes olette enemmistössä ja vallassa, teitä sitten tottelisivat eroamatta teistä?» Myöhemmät olot ovat kyllä osoittaneet, miten oikein Snellman ennusti: jo kymmenen vuotta sen jälkeen olivat ruotsinmieliset ylioppilaat saman talon muistojuhlassa eristyneet muista.
Mikäli suomalaisuus voitti alaa ylioppilaspiireissä, sitä rohkeammin alkoi kuulua laulajienkin kesken vaatimuksia, että ohjelmistoon otettaisiin yhä enemmän suomenkielisiä lauluja. Mutta enemmistö oli vielä ruotsinmielinen ja pysyi lujasti mielipiteissään eikä suostunut asettamaan kirkkoa keskelle kylää. Niinpä päätti Suomalainen Nuija ottaa kustantaaksensa erityisen kvartettilaulunjohtajan harjoittamaan suomalaisia lauluja. »Suomalaisen Nuijan laulukunta» esiintyi sitten suomenmielisten ylioppilaitten etupäässä, kun nämä halusivat käydä laululla tervehtimässä jotakin arvokkaampaa henkilöä tai kun suomenmielinen puolue tahtoi panna toimeen iltamia taikkapa ylipäänsä muutoin halusi saada suomenkielistä kvartettilaulua kuulla.
Ensimäisenä suomenmielisten ylioppilaitten laulukunnan johtajana oli maisteri Taavi Hahl. Hänen johdollaan oli Suomalaisen Nuijan laulukunta harjautunut niin hyväksi, että se jäsentensä vähälukuisuudesta huolimatta saattoi kunnialla esiintyä.