Jokaisen vapaaehtoisen laulukunnan koossapysyminen riippuu laulunjohtajan taidosta laulun johtamisessa ja innostuksen ylläpitämisessä. Niin kauan kuin maisteri Taavi Hahl johti Suomalaisen Nuijan laulukuntaa, oli se hyvässä kunnossa; mutta suomalaisen laulun vahingoksi oli hänen terveytensä heikko ja hänen täytyi lähteä ulkomaille terveyttään hoitamaan. Jäätyänsä ilman johtajaa meni Suomalaisen Nuijan laulukunta hajalle joksikin aikaa. Sen jäsenet suurimmaksi osaksi yhtyivät Akadeemiseen laulukuntaan, josta eivät kaikki suomenkieliset laulajat olleet eronneetkaan, niin kauan kuin molemmat laulukunnat vielä olivat toimessa.
Uuteen voimaan elpyi suomenkielinen kvartettilaulu, vasta kun Suomalainen Nuija oli v. 1879 onnistunut saamaan laulunjohtajaksi herra Nils Kiljanderin.
Nils Kiljander oli ylioppilaana ollessaan kuulunut viipurilaiseen osakuntaan. Lauluopinnoita hän oli harjoittanut Tukholmassa ja toimi Helsingin ruotsalaisessa teatterissa oopperalaulajana, silloin kun hänet saatiin vastaanottamaan sivutoimena Suomalaisen Nuijan laulunjohtajan tehtävät. Musikaaliselta aistilta tarkkana, taitavana ja kaikin puolin maltillisena laulunjohtajana sai hän laulajat innosta tekemään parhaansa, niin että laulukunta tuskin milloinkaan oli ollut niin hyvin harjoitettu kuin hänen aikanansa.
Tätä ennen oli myöskin Akadeemisessa laulukunnassa tapahtunut johtajanvaihdos. Laulukunnan monivuotinen johtaja, maisteri Martin Wegelius, oli v. 1877 luopunut tästä toimesta ja hänen jälkeensä valittiin kevätlukukaudella v. 1878 maisteri Gustaf Maximilian Sohlström.
Maisteri Sohlström sai aatteen muodostaa Akadeemisen laulukunnan etevimmistä laulajista suuren valiokuoron, joka hyvin harjoitettuna lähtisi Pietariin antamaan konsertteja ja sillä tavoin kokoamaan varoja, joilla avustettaisiin haavoitettuja suomalaisia sotilaita. Olihan Suomen kaartinpataljoona vielä Turkin sodassa eikä ollut sotaretkeltä palannut. Laulunjohtajan innostus tarttui muihinkin. Tuota pikaa oli saatu kokoon runsaslukuinen laulukunta, miehet olivat kaikki valikoidut maisteri Sohlströmin harkinnan mukaan, ja niin kokoontuivat Akadeemisen laulukunnan, Nuijan laulukunnan ja eri osakuntien omien pienempien laulukuntien etevimmät laulajat muodostaen melkoisen suuren laulukuoron. Tuo uusi laulukunta nimitti itseänsä: P. C. (= Petersburgska Conserten).
Siitä tuli epäonnistunut yritys.
Paitsi Akadeemisen laulukunnan nuotteja hankittiin tälle uudelle laulukunnalle velaksi noin 600 markan arvosta »Ylioppilaslauluja» (50 kpl. à 12 mk:aa). Tulevien voittojen tilille kirjoitettiin niin suuri joukko menoja, että se hämmästytti kaikkia P. C. laulukunnan ulkopuolella olevia. Sanomalehdissä julkaistut ilmoitukset harjoituksista maksoivat ennen kuulumattomia summia. Punssia oli lauluharjoituksissa juotu velaksi noin 80 kannua, yhteisellä kustannuksella myöhemmin maksettavaksi. Sitä ennen oli ollut tapana, että jos punssia käytettiin äänenkäheyden parantamiseksi, niin sen sai kukin laulaja kohdaltansa maksaa ja hän tyytyi tavallisesti yhteen lasiin joka harjoitustilaisuudessa. Kaikki ne rahat, mitkä ylioppilaskunnan talousarviossa oli varattu Akadeemisen laulukunnan vuosimenoja varten, tuhlattiin yhtenä lukukautena ja tehtiin velkoja lisäksi. Ilmoituksia laulajain kokoontumisesta lauluharjoituksiin lähetettiin kaikkiin huomattavampiin sanomalehtiin niin runsaasti, että kun maksua ilmoituksista ei seurannut mukana, ei minkään sanomalehden konttorissa enää vastaanotettu sellaisia ilmoituksia. Ylioppilaskunnan laulajain rahaluotto oli hävitetty. Kun joku laulaja oli jäänyt tulematta lauluharjoitukseen, lähetettiin toinen laulaja, jonka ei epäilty jäävän sille tielle, ajurilla häntä noutamaan harjoitukseen. Nämä kulungit tehtiin kaikki sen rahakassan tilille, joka aiottiin koota vastaisilla konserteilla.
Kevätlukukauden lopulla oli yleinen mielipide ylioppilaspiireissä kääntynyt niin suuressa määrin koko tuota Pietarissa pidettävää konserttihanketta vastaan, että osakunnat virallisesti lausuivat hanketta vastustavansa, sillä epäiltiin, ettei venäläinen arvostelu olisi suotuisa, ja että varsinkin paheksuttaisiin, jos suomalaiset ylioppilaat venäläiseltä yleisöltä kokoaisivat rahoja haavoitetuille suomalaisille sotilaille.
Osakuntien lausuma mielipide teki tyhjäksi koko Pietarin konserttimatkan. Mutta kun tahdottiin saada laulukunnan tekemät velat maksetuiksi, päätti laulukunta P. C. antaa konsertteja omassa maassa. Se otti siitä lähtien nimekseen »Muntra Musikanter»; lyhennettynä nimi merkittiin »M. M.» Ja sennimisenä kuorona se läksi konserttimatkalle Suomen rannikkokaupunkeihin. Vuokrattiin höyrylaiva, joka kuljetti laulukunnan kaupungista toiseen, ja sillä tavoin annettiin konsertti toisensa jälkeen alkaen Viipurista Haminassa, Kotkassa, Loviisassa ja Porvoossa. Konserttimatkaa jatkettiin länteen päin Hankoon ja Turkuun sekä niihin Pohjanlahden kaupunkeihin, joihin laivalla pääsi. Mikäli kukin lähestyi omaa kotiseutuaan, tipahti hän laulukunnasta pois, niin että laulajain rivit lopulla olivat hyvinkin harvenneet. Samalla kertaa jäivät sinne tänne Ylioppilaslaulujen nuottivihotkin. Niitä löydettiin sitten vuosikausien kuluttua monelta haaralta: Oulusta, Vaasasta, Turusta, Viipurista ja näiden kaupunkien välimailta, yksityisten kodeista, ravintoloista, majataloista y. m. pitkin Suomen rannikkoseutuja.
Laulukunnan johtaja ei liioin saanut kehumisia toimestaan. Hänen osakuntansa pani hänet syytteeseen tuhlauksesta ja häntä rangaistiin. Velat eivät näet likimainkaan tulleet suoritetuiksi ja häpeä lankesi Akadeemisen laulukunnan niskoille. Estääksensä skandaalin paisumasta ylen suureksi maksoi yliopiston silloinen rehtori, prof. Lagus velaksi otetut nuotit yliopiston rahoilla. Tileissä tuon menoerän sanottiin olleen merkittynä: »för noter åt Akademiska orkesterns vokalafdelning».