Akadeeminen laulukunta valitsi johtajaksensa maisteri Sohlströmin jälkeen hovioikeudenauskultantti Oscar Mechelinin, joka oli sekä taitava musiikkimies että johtajana innokas. Kieliriita oli kuitenkin jo erottanut laulajatkin kahteen eri leiriin, joita uusi johtaja ei helposti saanut enää yhtymään. Herra Mechelin luopui toimesta keväällä v. 1879 ja silloin Akadeemisen laulukunnan jäsenet tekivät onnistuneen päätöksen valitessaan yhteiseksi johtajaksensa Nils Kiljanderin. Hänen tasapuolinen ja kieliasioissa tyyni menettelynsä sai molemmat laulukunnat jälleen yhtymään eikä kenenkään kohtuullisia toivomuksia loukattu. Ilmoituksissa lauluharjoituksista ei enää käytetty Akadeemisen laulukunnan eikä Suomalaisen Nuijan laulajain nimeä, vaan yhteisenä nimenä oli Ylioppilaskunnan Laulajat, Studentkårens Sångare, ja laulukunta oli yksi ja jakamaton.
Nils Kiljanderin aikana järjestettiin kaikki ylioppilaslaulajain nuotit, jotka sitä ennen olivat olleet tavattomana sekamelskana. Kiljander ja minä teimme työtä sangen kauan, ennenkuin nuottivarasto oli järjestetty. Epäjärjestyksen välttämiseksi valittiin erityiset nuottiviskaalit pitämään nuottikirjastoa järjestyksessä. Lauluja harjoiteltiin niin ahkerasti ja menestyksellisesti, että noin 60—70-miehinen laulukunta kykeni antamaan laulajaiset hyvällä tuloksella. Mutta Kiljanderin vaikutusaika jäi ikävä kyllä lyhyeksi.
Syyslukukaudella v. 1880 Nils Kiljander erosi laulunjohtajan toimesta siirtyen musiikinlehtorin virkaan Sortavalan seminaariin, ja hänen jälkeensä laulukunnan johtajaksi valittiin länsisuomalainen juristi Jakob Verner Holmberg. Iältään hän oli 20-vuotias ja osasi hyvin soittaa pianoa, mutta, vaikka häneltä ei puuttunut musikaalista taitoa, ei hän kuitenkaan osannut pysyä tasapuolisena eri puolueiden vaatimusten keskivaiheilla, vaan asettui suomenmielisten enemmistöä vastaan. Myönnettävä kuitenkin on, että silloin oli hyvin vaikea tyydyttää molempia vastakkaisia puolueita, sillä kieliriita ylioppilaitten kesken oli tulisimmillaan. Kiihkeät agitaattorit suomenmielisten puolella kuten esim. Lauri Kivekäs ja Jonas Castrén sekä moni heidän talutusnuorassaan kulkeva, pauhasivat joka päivä, että suomalaisen puolueen kunnia vaati, että jokaisessa juhlatilaisuudessa saadaan »koko programmi toimeen», se on: umpisuomalainen ohjelma. Yhtä järkähtämättä taistelivat ruotsinmieliset vaatien oman kunniansa puolesta, että ruotsi kaikuisi ylinnä ja joka paikassa. Näin ollen oli eri puolueisiin kuuluvien ja kunniastaan arkojen laulajain koossa pitäminen vaikea tehtävä, johon ei nuoren herra Holmbergin maltti eikä auktoriteetti riittänyt.
Jotakuinkin tyynesti kului syyslukukausi v. 1880, kunnes ruvettiin valmistamaan suurenmoista iltamaa ylioppilastalon vihkimysjuhlan X:ksi vuosipäiväksi, 26. marraskuuta. Yliopiston musiikinopettajan Faltinin johdolla harjoitettiin pitkä, komea kantaatti, Schillerin runoelma »An die Künstler», jonka oli suomentanut Uno von Schrowe. Viikkokausia oli tehty työtä ja kantaatti oli laulettava torvisoittokunnan säestyksellä. Kun sitä ei oltu harjoitettu ruotsiksi, niin se suututti ruotsinmielisiä, ja he tahtoivat saada siitä korvaukseksi Maamme-laulun lauletuksi ruotsalaisilla sanoilla.
Päivää ennen iltamaa, kun suoritettiin kantaatin viimeistä harjoitusta, pyysivät muutamat laulajat, että yliopiston laulunopettaja antaisi kuoron laulaa kerran tai pari Maamme-laulun, sillä he epäilivät, etteivät kaikki laulajat osaisi sen ruotsalaisia sanoja. Suomalaiset laulajat panivat tietysti heti vastaan. »Kuinka se kävisi päinsä», sanoivat he, »että Maamme-laulu laulettaisiin ruotsiksi, kun edelläoleva puhe isänmaalle tulee pidettäväksi suomeksi?» »Runebergin omalla kielellä se on laulettava», inttivät toiset.
Asian ratkaisi juhlatoimikunta, joka määräsi, että orkesteri soittaisi sen laulun ja kukin yhtyisi laulamaan, millä kielellä halusi.
Tämä määräys sai ruotsinmieliset laulajat niin suuttumaan, että he joukolla, kaikkiaan noin 40 miestä, julistivat, etteivät he ollenkaan tule koko juhlaan, koska muka Maamme-laulu oli kielletty. Tuon uhkauksensa he täyttivätkin, kun luulivat saavansa koko juhlakantaatin menemään myttyyn. Niiden joukossa, jotka 26. marraskuuta 1880 jäivät pois ylioppilastalon 10-vuotisesta juhlasta, vaikka olivat sitä ennen siihen valmistautuneet, olivat paitsi noita neljääkymmentä myöskin herra Holmberg ja solistit jokaisesta neljästä äänestä.
Ponnistaen viimeisetkin voimansa saivat suomalaiset kokoon 50 laulajaa ja uudet solistit edellisten sijaan. Vielä juhlapäivänä pidettiin viimeinen harjoitus Faltinin johdolla, ja musiikkiohjelma meni moitteettoman hvvin.
Ruotsinmieliset tunsivat joutuneensa tappiolle ja jonkun päivän kuluttua he tilasivat itselleen ylioppilastalon juhlasalin toimeenpannakseen siellä iltaman. Heidän iltamassaan tanssittiin ja laulettiin Maamme-laulu ruotsiksi, tanssittiin jälleen ja taas laulettiin Maamme-laulu. Akadeeminen lukusali oli silloin vielä vanhan ylioppilastalon yläkerroksessa ja siellä voi hyvin seurata juhlasalissa suoritettua ohjelmaa. Sillä tavoin lukusalissa saatiin kuulla, että Maamme-laulua sinä iltana samassa iltamassa laulettiin kumminkin viisi eri kertaa.
Ylioppilastalon kymmenennen vuosijuhlan viettäminen niin riitaisella tavalla, kuin edellä on esitetty, antoi aihetta uusiin rettelöihin vielä jälkeenkin päin. Kun seuraavan vuoden talousarvio oli keskusteltavana ja huomautettiin, että siihen asti Akadeemiselle lauluyhdistykselle myönnetty vuotuinen kannatussumma 750 markkaa oli huomattu riittämättömäksi, niin se päätettiin korottaa 1000 markaksi, mutta samalla lausuttiin, että laulunjohtaja on pidettävä ylioppilaskunnan virkamiehenä, jonka velvollisuus on saapua ylioppilaskunnan toimeenpanemiin juhlatilaisuuksiin.