Tämä määräys suututti ruotsinmielisiä, jotka jyrkästi selittivät, ettei laulukunta ole mikään palkattu musikanttijoukko, jota muka rahapalkan nojalla voitaisiin pakottaa olemaan mukana ylioppilaskunnan »enemmistön» s. o. suomenmielisten toimeenpanemissa juhlissa. Ja laulunjohtajan velvoittamista he pitivät jonkunlaisena moraalisena pakotuskeinona heitä kohtaan. Sentähden lausuttiin mitä jyrkin vastalause ylioppilaskunnan päätöstä vastaan.
Kansakoulun isä, Uno Cygnæus täytti 12. lokak. v. 1880 seitsemänkymmentä vuotta ja ylioppilaskunta kävi Akadeeminen laulukunta etupäässä häntä tervehtimässä. Laulukuntaa johti herra Holmberg. Kun Cygnæus oli kiittänyt ylioppilaskuntaa tervehdyksestä puhuen suomeksi, niin herra Holmberg vastineeksi laulatti ruotsalaisen laulun ja vielä eräs puhuja herra Holmbergin kehoituksesta astui esiin joukosta pitäen Cygnæukselle ruotsinkielisen puheen. Suomenmielisiä se harmitti, sillä he pitivät toisella kielellä vastaamista tahallisena epäkohteliaisuutena, koska kerran niin tärkeä arvo annettiin sille seikalle, millä kielellä ylioppilaskunnan puolesta puhuttiin. Tyytymättömyytensä herra Holmbergin menettelyn johdosta ilmoitti 25 suomenmielistä laulajaa kirjoitetussa vastalauseessa. Sellaista mielenosoitusta ei Holmberg jaksanut kärsiä, vaan närkästyneenä ilmoitti luopuvansa laulunjohtajan toimesta.
Kieliriita oli kohonnut kiihkeimmilleen ja ylioppilaslaulajat olivat arkatuntoisimmat soturit tässä taistelussa. Heitä olivat puolueelliset laulunjohtajat useimmin loukanneet. Kumpikin puolue tahtoi kaikin mokomin saada oman puolueen miehille enemmistön laulukunnassa ja niin tuli miehiä tulvimalla kummastakin puolueesta pyrkien laulukunnan jäseniksi. Muutamat innokkaat agitaattorit haalivat oman puolueensa joukosta ylioppilaita, keitä hyvänsä, kellä vain hiukankin oli laulunääntä, joukon jatkoksi ja puolueen vahvistukseksi. Sellaisista kirkujista tietysti oli haittaa laululle, ja asetettiin erityinen tutkijalautakunta tarkastamaan, kuka oli kelvollinen laulajain joukkoon otettavaksi. Tutkijalautakunta menetteli puolueellisesti julistaen suomenkielisistä laulajista suuren joukon kykenemättömiksi laulamaan ja väittäen, että he olivat pyrkineet laulukuntaan jäseniksi laulukunnan tarkoitukselle vieraista syistä, jonka tähden heitä ei voitu hyväksyä laulukuntaan. Siitä tietysti taas syntyi uusia riitoja ja rettelöitä.
Pari kuukautta kului kevätlukukaudella v. 1881, ilman että laulajat ollenkaan yrittivät harjoitella lauluja, vaan he riitelivät keskenään laulunjohtajan ollessa puheenjohtajana. Kun sitten herra Holmberg oli laulunjohtajan toimesta eronnut, niin jäivät laulajat riitelemään yksin. Se kyllä kävi päinsä. Ja niin tasaväkiset olivat puolueet laulajain kesken, ettei ratkaisevaa voittoa ollut isoon aikaan kummallakaan puolella.
Pääasiallisena riitakysymyksenä oli ylioppilaskunnan päätös, joka koski laulukunnan vuotuista rahakannatusta. Suomenmieliset laulajat hyväksyivät kokonansa ylioppilaskunnan päätöksen, mutta ruotsinmieliset sitä vastustivat. Niin kauan oli tuota kiistaa jatkunut, että jokainen jo ennestään tunsi toisensa, oliko hän vastustaja vai saman puolueen mies. Ylimalkaista rähinää ja suurella äänellä toisensa voittamista ei sallittu, vaan laulunjohtajan puutteessa valittiin puheenjohtaja järjestystä valvomaan noissa riitakokouksissa.
Eräässä sellaisessa kokouksessa, joka juuri oli alkamaisillaan, pyysin puheenvuoroa tehdäkseni esityksen, ja sanoin: »Hyvät herrat, olemme niin monta kertaa jo väitelleet, tulematta mihinkään lopputulokseen, että nämä väittelyt rupeavat ikävystyttämään. Nyt ehdotan, että, ennenkuin jatkamme kinastelua, tänä iltana ensin laulaisimme ja riitelisimme sen jälkeen, jos haluttaa. Pitäisihän meidän laulaa ainakin kaksi laulua, nimittäin: 'Lippusemme kohouupi' ja 'Bröder o slutom förbund'.» Iloisella naurulla hyväksyttiin ehdotus. Ehdottamani laulut laulettiin, jonka jälkeen ryhdyttiin valitsemaan puheenjohtajaa tämän illan kinastelua ohjaamaan. Niin tasaväkiset olivat silläkin kerralla puolueet laulajain kesken, että, kun suomenmieliset ehdottivat minua puhetta johtamaan ja ruotsinmieliset uusmaalaista Hjalmar Neiglickiä, niin äänet puheenjohtajan vaalissa menivät tasan, mutta arpa lankesi Neiglickin puolelle.
Kumpikin puolue epäili ja aavisti aina jotakin yllätystä vastakkaiselta puolueelta, sentähden ei tohdittu jäädä pois kokouksista, ettei toinen puolue pääsisi voitolle. Viimein tuollainen alituinen riiteleminen, josta ei kuitenkaan tullut ratkaisua, rupesi kyllästyttämään suomenmielisiä niin, etteivät he enää miehissä saapuneetkaan kokoukseen, ja silloin oli satunnainen enemmistö ruotsinmielisillä. Nämä käyttivät heti hyväksensä tätä tilaisuutta sillä tavoin, että julistivat Akadeemisesta laulukunnasta erotetuiksi kaikki ne 25 laulajaa, jotka olivat ilmoittaneet vastalauseen herra Holmbergin menettelyn johdosta. Kun suomalaisesta puolueesta saataisiin 25 laulajaa vähennetyksi, niin ruotsalaiset olisivat tietysti enemmistössä kauan aikaa. Turha oli suomenmielisten väitellä vastaan. Suurella kirkunalla julistivat ruotsinmieliset heidät jäävinalaisiksi mitään päättämään omassa asiassaan.
Kysymyksessäolevat 25 suomenmielistä laulajaa suutuksissaan ilmoittivat, etteivät he tahtoneet enää kuuluakaan mokomaan laulukuntaan, joka ei salli vapautta lausua julki mielipidettään, kun heidän toiveitaan ja tunteitaan loukataan, ja päätöstä vastaan panivat vastalauseensa kaikki suomenmieliset lausuen, ettei kenelläkään ollut valtaa eikä oikeutta erottaa ketään laulukunnasta, johon liittyminenkin on vapaaehtoista. Mutta jokaisella on oikeus itse erota sellaisesta seurasta, johon ei tahdo kuulua. Ja siitä syystä useimmat itse pyyhkäisivät nimensä pois Akadeemisen laulukunnan nimiluettelosta.
Ruotsikot olivat tällä tavoin saaneet laulukunnassa varman enemmistön ja ryhtyivät nyt taisteluun ylioppilaskuntaa vastaan luottaen puoluetovereihin laulukunnan ulkopuolella. Laulukunta kieltäytyi vastaanottamasta ylioppilaskunnan rahakannatusta, »mikäli siihen oli liitetty uusia vaatimuksia laulunjohtajan suhteen». Tämän päätöksen kautta Akadeeminen laulukunta jäi vuosikausiksi ilman ylioppilaskunnan kannatusta ja asettui julkisesti vihamieliselle kannalle ylioppilaskuntaan nähden.
Sittenkuin Akadeemisen laulukunnan jäsenet laulunjohtajan erottua olivat riidelleet keskenänsä, ärsyttäneet toisiaan ja saaneet eräitä joukostaan eroamaan koko laulukunnasta, valitsivat he viimein laulunjohtajaksensa fil. kand. Edvard Rindellin. Herra Rindell oli kyllä innokas puoluemies ja taattu ruotsikko, mutta heikko laulunjohtaja. Pian, sen jälkeen kun herra Rindell oli valittu laulukunnan johtajaksi, tuli maisteri Hjalmar Londén käymään ylioppilastalolla. Vahtimestarin avulla hän pääsi kirjastoon, jossa laulukunnan lippua säilytettiin, ja vei sen omaan huostaansa. Kun häntä siitä ylioppilaskunnan yleisessä kokouksessa moitittiin ja häntä vaadittiin tuomaan lippu takaisin, sanoi hän ottaneensa sen talteen laulunjohtajan kehotuksesta. Lippu oli näet laulukunnan oma eikä ylioppilaskunnalla ollut siihen omistusoikeutta. Ja ettei ylioppilaskunta sitä saisi käsiinsä, tahtoi hän sen pelastaa laulukunnalle.