Moniaat laulajat lausuivat närkästyksensä hra Londénin omavaltaisuudesta ja vaativat, että lippu oli otettava pois herra Londénilta ja tuotava takaisin. Tämä ei sanonut sitä suosiolla antavansa ja lisäksi hän ehdotti, että hänelle edeltäpäin annettaisiin tieto, milloin ylioppilaskunnan edustajat tulisivat sitä puukko kädessä vaatimaan, että hän tietäisi pönkittää ovensa ja ryhtyä varustautumaan rynnäkköä torjuaksensa.
Ylioppilaskunnan silloinen puheenjohtaja E. G. Palmén huomautti hra Londénille, että tällainen puukkoon vetoaminen oli ylioppilaskuntaa kohtaan häpeämätön solvaus, ja että puheenjohtaja antoi hra Londénille viralliset nuhteet. Eräs laulukunnan jäsen sanoi, että herra Londén oli menettelyllään häväissyt laulukunnan lippua, ja että hänen mielestään häväistys oli sitäkin suurempi, kun herra Londén kuuleman mukaan säilytti laulukunnan lippua pesukaapissaan, ja ettei kukaan halunnut kulkea sellaisen lipun jäljessä, jota oli säilytetty herra Londénin pesukaapin astioiden joukossa j. n. e.
Kuitenkin kaikitenkin ryhdyttiin Rindellin aikana taas neuvottelemaan ikävien rettelöiden sovinnossa korjaamisesta laulukunnan keskuudessa. Uusia laulajia alkoi taas tulla laulukuntaan ja entisiä eronneita jäseniä palata takaisin. Silloin ruotsikkojen valta ja enemmistö taas rupesi horjumaan. Kun sellaisissa laulukunnan kiistakokouksissa enemmistö alkoi kääntyä suomenmielisten voitoksi, jota laulunjohtaja ei suinkaan olisi sallinut, niin hän keksi sellaisen tempun, että hän, ennenkuin oli mitään ennätetty äänestää ja päättää, julisti kokouksen päättyneeksi, painoi hatun päähänsä ja meni tiehensä.
Kun muutamana iltana Akadeemisen laulukunnan kokous taas oli päättynyt tällä tavoin, niin eräs suomenmielinen laulaja virkkoi:
»Ei hyvät herrat! Älkäämme jättäkö itseämme vähemmistön ivattavaksi! Jääkäämme tänne neuvottelemaan, miten nämä pitkät ja ikävät rettelöt saataisiin päättymään.»
Tämä kehotuksen johdosta seisahtui laulusaliin 20—25 suomenmielistä laulajaa neuvottelua pitääkseen. Mutta kun herra Londén tämän huomasi, epäili hän siitä tulevan jotakin epäedullista ruotsalaiselle puolueelle ja riensi kutsumaan vahtimestarin kaasua sammuttamaan. Laulajat huomauttivat vahtimestarille, että heillä oli oikeus käyttää salia vielä puolen tuntia ja sentähden vahtimestari läksi salista pois jättäen tikapuut keskilattialle kaasukruunun alle. Kun herra Londén tällöin ryhtyi vahtimestarin tointa hoitamaan ja kapusi tikapuille kaasua sammuttamaan, niin muutamat väkevät kädet alkoivat huojuttaa lujasti tikapuita, niin että hän oli putoamaisillaan lattialle parin sylen korkeudesta. Hän katsoi silloin parhaaksi peräytyä lattialle. Mutta sisu ei sallinut hänen osoittaa pelkoa, vaikka hän oli yksin joutunut parinkymmenen kiihtyneen fennomaanin joukkoon. Osoittaaksensa halveksumistaan heitä kohtaan, hän pani korkean hattunsa päähänsä ja astuskeli huoneessa edestakaisin.
»Pois hattu päästä sisällä huoneessa!» tiuskasi hänelle muuan fennomaaneista ja samalla antoi kädenliike selityksen sanoille, niin että herra Londénin hattu pyörähti lattialle. Kiukustuneena Londén sieppasi hattunsa ylös, painoi sen uudestaan päähänsä ja nousi tuolille seisomaan katsoen sieltä halveksien ympärillensä; mutta pian oli hän kaikin puolin piiritetty ja fennomaanit »tirkistelivät» häntä joka puolelta yhtä ylenkatseellisesti, kunnes joku käsi sieppasi tuolin hänen jalkojensa alta ja hän suistui lattialle. Silloin hän näki parhaaksi jättää fennomaanit ja poistui. Eteisessä hän muutamille tovereillensa sanoi: »Helkkarin fennot, kun yrittivät minulle antaa selkään, mutta eivät sentään uskaltaneet.»
Se häiriö, minkä Londén sillä kertaa teki, oli kuitenkin estänyt suomenmieliset laulajat mitään päätöstä tekemästä laulukunnan asiassa. Pian oli heidän kärsivällisyytensä tyyten loppunut ja laulunhalukin kadonnut. Mutta laulunharrastusta ei liioin riittänyt ruotsinmielisilläkään. Herra Rindell ei saanut laulajia kokoontumaan harjoituksiin, ja samoin oli asianlaita vielä syyslukukaudella v. 1881. Tuskastuneena hän luopui laulunjohtajan toimesta, johon ruotsinmieliset kevätlukukaudella v. 1882 valitsivat lääketieteenkandidaatti Oskar V. Mobergin. Olisiko herra Mobergilla ollut taitoa johtaa ja harjoittaa sekä pitää koossa kvartettilaulukuntaa, siitä ei ole jäänyt mitään tietoa, sillä hänen ollessaan laulujohtajana laulajat eivät ollenkaan tulleet harjoituksiin, vaikka hän heitä kyllä koki houkutella sanomalehtiin painetuilla ilmoituksilla.
Suomenmieliset laulajat olivat kyllästyneet niihin rettelöihin, jotka heitä kohtasivat, kun he yrittivät pyrkiä jäseniksi Akadeemiseen laulukuntaan. Mutta laulunharrastus ei kuitenkaan heissä lamautunut, vaan he vetäytyivät osakuntiensa laulukuntiin. Siitä syystä alkoivat eri osakuntien laulukunnat toimia entistä virkeämmin. Etupäässä savokarjalaisen osakunnan laulajat herrojen K. Th. Hällströmin ja P. J. Hannikaisen sekä hämäläisen osakunnan laulukunta herra O. S. Ticcanderin johdolla harrastivat suomenkielistä laulua hyvällä menestyksellä.
Akadeeminen laulukunta, jonka suomenmielisetkin olivat toivoneet voivansa säilyttää kaikkien ylioppilaitten yhteisenä laulukuntana, oli edellä kerrotun onnettoman päätöksen johdosta jäänyt ilman ylioppilaskunnan rahallista kannatusta, ilman laulunharrastusta, ilman jäseniä ja ilman laillisesti valittua laulunjohtajaa. Se oli vaipunut perikadon partaalle ja täydellisen hajaantumisen tilaan. Sellaisessa tilassa se pysyi muutamain intoilijoiden turmiollisen vaikutuksen alaisena kevätlukukaudesta v. 1882, kunnes syyslukukaudella v. 1885 elpymisen merkkejä ilmestyi, sittenkun käräjöimiset ja rettelöt olivat tauonneet pahinten yllyttäjäin poistuttua yliopistosta.