Akadeemisen laulukunnan sääntöjen mukaan oli sen laulunjohtaja valittava yliopiston laulunopettajan läsnäollessa. Niin ei tapahtunut, silloin kun hra Moberg valittiin. Sen vuoksi ei häntä myöskään virallisesti tunnustettu Akadeemisen laulukunnan lailliseksi johtajaksi eikä häntä edes mainita yliopiston luettelossa laulunjohtajana. Kevätlukukaudesta v. 1882 alkaen kolme vuotta eteenpäin ei yliopiston luettelossa mainita Akadeemisen laulukunnan johtajaa laisinkaan, ainoastaan yliopiston musiikinopettaja on mainittu. Akadeeminen laulukunta oli kieltäytyessään vastaanottamasta ylioppilaskunnan rahallista kannatusta syössyt itsensä rappiotilaan, jossa se pysyi syksyyn asti v. 1885. Silloin sen sai elpymään herra Carl v. Knorring.
Perikatonsa äärimmäisellä partaalla Akadeeminen laulukunta oli syksyllä v. 1884. Silloin oli yliopiston musiikinopettaja, johtaja Faltin, kivuloisuuden tähden saanut virkavapautta ja hänen virkaansa hoiti silloinen musiikkiopiston johtaja maisteri Martin Wegelius. Kun sitten maisteri W. kutsui sanomalehdissä julkaistuilla ilmoituksilla Akadeemisen laulukunnan jäsenet lukukauden alussa kokoon, silloin ilmestyi muutamia entisiä laulajia ja heidän joukossaan taas herra Londén, joka kysyi, millä oikeudella ja kenen luvalla herra Wegelius oli rohjennut kutsua kokoon Akadeemisen laulukunnan, sillä hän (hra Londén), joka mainitsi olevansa laulukunnan v. t. varapuheenjohtaja, ei ollut antanut lupaa laulukunnan kokoonkutsumiseen. Maisteri Wegelius sanoi yliopiston v. t. laulunopettajana, johtaja Faltinin sijaisena, kutsuneensa laulajat lauluharjoitukseen, mutta nyt hän huomasi, että heillä olikin suurempi riidanhalu kuin laulunharrastus. Hän jätti miehet itseksensä kiukuttelemaan ja meni musiikkisalista tiehensä.
Maisteri Wegelius oli jo kauan tunnettu kiivaista ruotsinmielisistä mielipiteistään, joiden vuoksi häntä suomenmielisten piireissä nimitettiin Martin Svecus -nimellä, eikä ollut syytä pienimpäänkään epäilyyn, että hän olisi yrittänyt Akadeemista laulukuntaa suomalaistuttaa. Ainoastaan yliopiston v. t. musiikinopettajana hän oli käsittänyt velvollisuudekseen, kun ei laillista laulunjohtajaa ollut, kutsua laulajat kokoon saadakseen harjoitukset käyntiin. Mutta herra Londénin ja tämän kumppanien käytös häntä loukkasi niin, että hän yliopiston rehtorille jätti kirjallisen esityksen siitä, että Akadeeminen laulukunta, joka oli muuttunut toraiseksi nurkkakunnaksi eikä laulusta välittänyt mitään, hajoitettaisiin ja sen säännöt, jotka yliopiston sijaiskansleri aikoinaan oli vahvistanut, saman viraston kautta julistettaisiin rauenneiksi.
Tätä ehdotusta kannatti kaikin puolin yliopiston varsinainen musiikinopettaja, johtaja Faltin, sillä perusteella, ettei Akadeeminen laulukunta 5 tai 6 lukukauteen ollut muuta tehnyt kuin rettelöinyt ylioppilaskuntaa vastaan, ettei se kertaakaan sääntöjen mukaisesti ollut valinnut laulunjohtajaa yliopiston musiikkiopettajan läsnäollessa, jotta laulunjohtajaksi olisi saatu musikaalinen henkilö, ettei se kertaakaan vuodessa antanut mitään konserttia, niinkuin säännöt määräsivät, ja ettei se tehnyt tiliä rahavaroista. Luettelo sääntöjä vastaan tehdyistä rikoksista ja laiminlyönneistä, mutta varsinkin Akadeemisen laulukunnan jäsenten usein osoittama loukkaava käytös yliopiston sekä varsinaista että v. t. musiikinopettajaa vastaan, saivat sekä rehtorin että sijaiskanslerin tekemään päätöksen koko laulukunnan hajoittamisesta. Kävi kuitenkin niin, että päivää tai paria aikaisemmin, kuin sijaiskanslerin päätös oli julkaistava, oli Akadeemisen laulukunnan »v. t. varapuheenjohtaja», jonkanimistä virkamiestä sen säännöissä ei mainita, ehtinyt antaa ylioppilaskunnalle haasteen saapua Helsingin raastuvanoikeuteen vastaamaan Akadeemisen laulukunnan syytökseen sen varojen anastamisesta.
Jos sijaiskansleri nyt olisi peruuttanut laulukunnan sääntöjen laillisen voiman ja rehtori hajoittanut koko laulukunnan, niin olisi ruotsinkiihkoinen yleisö sanomalehdissä ja tiesi millä muulla tavalla huutanut, ettei Akadeemisen laulukunnan muka oikeata asiaa olisi saatu toisella keinolla kumoon kuin laulukunnan väkivaltaisella hajoittamisella. Tämän välttämiseksi jätti sijaiskansleri ennen vahvistamansa Akadeemisen laulukunnan säännöt sillensä ja niin säästyi laulukunta syöksymästä hautaansa, josta se ei enää olisi noussut.
Suomalainen laulukunta koki vähävoimaisenakin tehdä parhaansa asettuen ylioppilaskunnan palvelukseen, milloin sellaista tarvittiin. Gösta Sohlströmin perustama laulukunta, Muntra Musikanter, oli jäänyt oman onnensa nojaan, kun hän seuraavana vuonna ei ollut yliopistossa läsnä. Silloin M. M. valitsi johtajaksensa hovioikeudenauskultantti Oscar Mechelinin. Ja nyt tämä laulukunta, johon kuului sekä ylioppilaskunnan jäseniä että entisiä ylioppilaita ja sitä paitsi muita hyvä-äänisiä laulajia, jotka eivät olleet ylioppilaita, kohosi parhaaksi laulukunnaksi Helsingissä, mutta teki suurta haittaa ylioppilaskunnan laulukunnalle, sillä M. M. -laulukuntaan vetäytyivät ylioppilaskunnan parhaat lauluvoimat. Mutta M. M. ei asettunut ylioppilaskuntaa palvelemaan.
Ylioppilaskunnalle uskolliseksi jäänyt suomalainen laulukunta oli paljon heikontunut ja sen johtaja maisteri P. J. Hannikainen ryhtyi asianhaarain pakotuksesta laulukuntaa supistamaan. Ettei siihen kuuluisi 30—40 bassolaulajaa ja vain 4—5 tenoria (enempää ei saatu kokoon M. M. kilpailun vuoksi), niin hra Hannikainen supisti laulukunnan valiten parhaat laulajista, niin että siihen keväällä v. 1884 kuului vain parikymmentä miestä. Muodollisesti se oli vain yksityinen lauluseura, nimeltään »Laulaja-Veikot» (L. V.). Mutta itse asiassa se ylioppilaskunnalta nautti rahallista kannatusta, vaikka kannatus olikin vähempi kuin talousarviossa määrätty. Ylioppilaskunnan vuotuista talousarviota vahvistettaessa oli rahasäännöstä jätetty pois määräys »Akadeemiselle laulukunnalle» niinkuin edellisinä vuosina ja rahat käytettiin nimellä »musikaalisiin tarkoituksiin» (laulukunnan kannatukseen). Tämäkin rahaerä oli sitten ylioppilaskunnassa kauan aikaa kiistan aiheena, kunnes puoluekiihko ja ärsytetty taisteluhalu oli molemmin puolin siinä määrin lauhtunut, että suomalainen enemmistö määräsi saman verran vuotuista apua kumpaisellekin laulukunnalle, suomenmieliselle ja ruotsinmieliselle.
Pitkien vuosien kuluessa oli tultu näkemään, että ne voimat, jotka pitävät koossa laulukuntaa, ovat laulajain innostus ja vapaus saada itsenäisenä ryhmänä laulaa mielensä mukaan ilman mitään ulkonaista pakkoa, mutta erittäinkin hyvän ja innostavan laulunjohtajan kyky. Kyvykkäät laulunjohtajat, jotka samalla osasivat innostaa laulajia, saivat myös M. M. -laulukunnan pysymään koossa ja vetämään vielä puoleensa uusia voimia.
Edellä on kerrottu miten M. M. -laulukunta sai alkunsa ylioppilaslaulajain piirissä. Tähän laulukuntaan pääsemistä pidettiin hyvän laulajan todistuksena, vaikka tämä ei aina tarkasti pitänyt paikkaansa. M. M. -laulukunnassa jo aikaisin tehtiin ja vahvistettiin säännöt, joiden kautta mikäli mahdollista koetettiin välttää ja poistaa riitaisuuksia erittäinkin kielikysymyksessä. Ruotsalaisuus kyllä oli voitolla siinä laulukunnassa, mutta suomalaisia harrastuksia ei loukattu, ja ennen muuta valvottiin, että laulun piti olla pääasia eikä se kieli, jolla laulut esitettiin. Kun M. M. veti puoleensa parhaat laulajat ylioppilaskunnasta, mutta pysyi ylioppilaskunnan vallan ja vaikutuksen ulkopuolella hyväksyen jäsenikseen muitakin kuin ylioppilaita, oli tämä laulukunta suorastaan haitallinen sekä suomenkieliselle että ruotsinkieliselle ylioppilaslaululle. Se, joka vuoden tai parin oli ylioppilaslaulajain piireissä harjoitellut ja saanut enemmän musikaalista tarkkuutta, houkuteltiin pian M. M.:isteihin, varsinkin jos hänellä sattui olemaan hyvä ääni.
Toiselta puolelta on myöskin myönnettävä, että kun M. M. -laulukunnan jäsenistä suurin osa oli ylioppilaskunnan jäseniä, niin se maine ja kunnia, jonka M. M. saavutti Pietarissa, Moskovassa, Tukholmassa, Köpenhaminassa ja Pariisissa y. m. Keski-Euroopan kaupungeissa pitämillään konserteilla, on heijastunut takaisin Helsingin yliopistoon, jolle siitä on koitunut suurta kunniaa.