Kun näytäntö oli loppunut, jakeli neiti Basilier, yleisön poistuttua teatterista, noita kukkia kaikille niille, jotka olivat olleet näytännössä osallisina, yksin kuoronjäsenille. Hän tahtoi osoittaa kiitollisuuttaan kaikille, jotka hänen resetti-iltanansa olivat olleet häntä avustamassa. Jo kauan edeltäkäsin oli tämä kiitollisuudenosoitus hänen puoleltaan mietitty, sillä hänellä oli mukanansa tusinoittain Pariisista tilattuja valokuvia, kabinettikokoa, joihin hän oli omalla käsialalla kirjoittanut nimensä ja merkinnyt antavansa kuvan ystävälliseksi muistoksi. Hän oli varsin hyvin arvannut, että jokainen piti kallisarvoisena lahjana hänen itsensä antamaa valokuvaa, sillä hienolla käytöksellään oli hän voittanut kaikkien mielisuosion. Sen ajan kuluessa, jolloin näiden muistelmain kirjoittajalla oli tilaisuus vähäpätöiseltä osaltaan avustaa Suomalaista Oopperaa, oli siellä useampia oppineita ja hyvä-äänisiä laulajattaria, siellä olivat sisarukset Strömmer, neidit Basilier, Fohström, Lagermarck, Wecksell, Synnerberg ja Ingman. Kaikki he olivat kouluutettuja taiteilijoita. Vaatimattomat ylioppilaslaulajat, jotka kansallisesta innostuksesta avustivat oopperaa kykynsä mukaan, huomasivat ihastuksella, ettei neiti Basilier milloinkaan pilkkanaurulla tehnyt ivaa heistä, vaikka hän huomasi, että tottumattomat kuorolaulajat milloin lauloivat epäpuhtaasti, milloin sotkivat musiikin tahdin. Samanlaista arvostelua ei voinut antaa muista laulajattarista eikä varsinkaan muutamista mieslaulajista. Senpätähden Ida Basilier, jota salaa mainittiin hyväilynimellä »meidän Ida», oli voittanut kaikkien ihailun ja kunnioituksen. Itsestään arvattava asia oli, että jokainen hänen resetti-iltansa suurempien roolien esittäjistä sai häneltä suuremmanpuoleisen kukkavihkon muistoksi, sillä olihan hänelle yleisö antanut niin runsaasti kukkia, ettei hän niitä olisi voinut edes korjata asuntoonsa hankkimatta erikoista hevosmiestä niitä kuljettamaan. Suuret kukkavihot käsissä ja kainaloissa lähtivät silloin teatterista kotiinsa Faustin, Martan, Valentinin, Siebelin ja kaikkien vähäpätöistenkin osien esittäjät. Sotilailla, porvareilla ja naiskuoron kaikilla laulajilla oli »meidän Idan» itsensä antama kukkavihko tämän illan muistona.
Riemusaatossa seurasi Nuijan laulukunta sekä kauan teatterin ulkopuolella kärsivällisesti odottanut yleisö neiti Basilieria hänen asuntoonsa Elisabetintorin varrella. Suomalaisen Nuijan laulajat tahtoivat vielä hänelle osoittaa kunnioitustaan ja asettuivat hänen akkunansa edustalle laulamaan. Niihin aikoihin oli tapana järjestää asunnot niin, että ikkunassa yksi pieni ruutu oli saranoilla ja se voitiin talvellakin avata raittiin ilman saamista varten. Sellaista ruutua nimitettiin venäläisellä nimellä »fortuschka». Herrasväki Flodinin salin »fortuschka» avattiin ja neiti Basilier kiitti laulusta ja muusta hänen osakseen tulleesta huomaavaisuudesta. Hän tahtoi vuorostaan laululla osoittaa kiitollisuuttaan, mutta eihän »fortuschkan» kautta hänen äänensä kuulunut ja sentähden hän pyysi ylioppilaita tulemaan sisään. Nuijan laulajat eivät rohjenneet kutsua noudattaa, sillä olihan otettava huomioon, että oli jo sydänyö ja laulajatar oli epäilemättä väsyksissä pitkän näytännön jälkeen laulettuaan melkein koko illan. Sentähden laulukunta lauloi pari laulua vielä lisäksi ja sitten aikoi kukin lähteä kotiinsa. Mutta »fortuschka» avattiin uudelleen ja kutsu uudistettiin entistä pontevammin. Mitäpäs muuta kuin laulajat marssimaan sisälle, vieläpä mukana muitakin saattomiehiä. Pian olivat huoneet niin täynnä väkeä kuin niihin mahtui, ja kävi selville, että laulajia oli odotettu, sillä pöydälle ilmestyi summattoman suuri viinimalja. Laulajatar ja hänen sisarensa esiintyivät nyt emäntinä, ja maljan ympärillä olevat pikarit täytettiin. Suuressa ihmistungoksessa neiti Basilier koki ojentaa pikarin jokaiselle käteen. Suurta vierasjoukkoa hän ilahdutti vielä laulamalla pianon ääressä muutamia kauniita lauluja. Mutta kun hän sitten Nuijan laulukunnalle tahtoi lausua kiitoksensa heidän kohteliaisuudestaan häntä kotiin saattaessa, oli hän vähän hämillänsä ja sanoi paremmin tottuneensa laulamaan kuin puhetta pitämään. Sen vuoksi hän pyysi erästä tuttavaa, maisteri Bertil Nohrströmiä puolestansa lausumaan kiitokset laulukunnalle.
Saatuansa puheenvuoron maisteri Nohrström pitikin laulajien puolesta puheen neiti Basilierille kiittäen häntä sekä entisestä työstään että varsinkin tämän illan taiteellisesta laulusta ja vierasvaraisuudesta.
»No, nyt puhe kääntyi ihan päinvastaiseen suuntaan, kuin minä olin tarkoittanut», virkkoi neiti Basilier, kun laulajat joivat maljan hänen kunniaksensa. Suomalaisen Nuijan laulajat lauloivat vielä sisällä muutaman laulun ja läksivät kotiinsa vieden mukanaan rakkaan muiston vierailustansa Suomen satakielen luona.
Niitä aikoja muistelee mielihyvällä vielä vanhoilla päivillänsä, vaikka lähes 50 vuotta jo on kulunut siitä tilaisuudesta. Senaikuista innostusta kuvaa sekin, että asuinkumppanini, joka tätä nykyä (1924) harmaapäisenä vanhuksena elää Tampereella, tuli tuosta tilaisuudesta kotiin ihan haltioissaan näytellen kättänsä ja hokien: »Ajatelkaapas, että minä tällä samalla kädelläni olen saanut puristaa itse Ida Basilierin kättä, joka minulle ojensi viinilasin ja kilisti lasia kanssani.»
On muistettava, että elettiin aikaa, jolloin sivistynyt suomenkielen käyttäjä ruotsikkojen puolelta sai vielä yleisesti kokea halveksimista ja ylenkatsetta vain äidinkielensä vuoksi. Monet kiivaat väittelyt suomenkielen puolustamiseksi sen moittijoita vastaan saatiin silloin käydä. Ruotsin ihailijat moittivat suomea rumaksi kieleksi, kun siinä niin usein kuulee sekä pitkiä että lyhyitä ä-ääniä. Esimerkkeinä mainittiin sanoja, joiden kaiku ei ole kaunis, varsinkin jos ne rumasti lausutaan. Silloin sai kuulla suomea väänneltävän ja käänneltävän ja rääkättävän, jotta saataisiin todistetuksi suomenkielen kauhea rumuus, kun se muka on pelkkää rääkymistä.
Suomenkielen ihailijat ja puolustajat kokivat puolestaan näyttää, miten rikasta kielemme on soinnultaan, miten kauniilta se kaikuu diftongirunsautensa vaikutuksen vuoksi, ja kuinka se siinä suhteessa voittaa melkein kaikki muut kielet, yksin italiankin. Lisäksi suomenkielen kauneutta kohotti, että siitä puuttui ne monenlaiset suhu- ja kurkkuäänet, joita on m. m. slaavilaisissa kielissä.
Näiden ominaisuuksien vuoksi eivät slaavilaiset kielet skandinaavienkaan mielestä kuuluneet kauniilta. Tämän myönsivät ruotsinkielenkin ihailijat. Ja kun tuli kysymys siitä, minkälaiset kielet ylimalkaan ovat myönnettävät kauneiksi ja laulun esittämiselle soveliaiksi, saatiin seuraava määritelmä:
Kauniita sekä puheessa että laulaessa kuulla ovat vokaalirikkaat kielet, joissa ei ole kurkkuääniä eikä ylen paljon konsonantteja peräkkäin.
»Hyvä on!» sanoivat suomenkielen ihailijat. »Juuri tämän määritelmän mukaan suomenkieli on paljon kauniimpaa kuin ruotsi. Suomenkielessä on monta vertaa enemmän diftongeja kuin ruotsinkielessä eikä suomenkieltä ole rumentamassa se summattoman suuri joukko päriseviä ja rämiseviä sanoja, jotka alkavat monella peräkkäin seuraavalla kerakkeella. Jokaisessa ruotsinkielisessä sanakirjassa sellaisia ääneltään epämiellyttäviä sanoja löytää tuhansittain. Sentähden on vaikeata ymmärtää, minkätähden ruotsinkieli olisi kauniimpaa kuin suomi ja millä perusteella sitä väitettä tahdottaisiin todistaa. Kun sen lisäksi suomenkieli on sekä sanojen paljouden että muotojen puolesta rikkaampaa ja ruotsi köyhempää — —»