Kovaa sai kokea kavala santarmien kätyri tätä lyhyttä lausetta oppiessaan.
Olkoon hänen kokemuksensa muille opiksi.
Kilu-Kalle
Hän oli aikanansa Helsingissä yleisesti tuttu henkilö. Kaikki ihmiset tunsivat Kilu-Kallen ja hänen merkillisen olemuksensa. Hän osasi käyttäytyä niinkuin ylhäisön mies. Puhui ranskaa kuin oikea pariisilainen ja lasketteli kohteliaisuuksia kuin hoviherra. Ulkonäöltään tuskin kukaan oli Helsingissä niin tunnettu kuin kaikkien suosima Kilu-Kalle. Ja helsinkiläisten suosikiksi hän oli päässyt juuri sukkeluuksiensa ja käytöksensä avulla, jota harva kykeni matkimaan.
Hänestä voi yhtä hyvin sanoa, ettei häntä kukaan tuntenut. Ei kukaan tiennyt hänen oikeata nimeänsä, hänen kotipaikkaansa, mitä hän nuoruudessaan oli tehnyt, ketkä hänen vanhempansa olivat ja oliko hänellä sukulaisia lainkaan. Tuoja yksin tiesi nämä perhesalaisuudet, joita Kilu-Kalle ei milloinkaan paljastanut syrjäisille. Eihän se ketään liikuttanut, mistä hän oli ja kuka hän oli. Kun hän ei koskaan häirinnyt ketään eikä poliisillakaan ollut hänestä mitään huolta, sai hän pitää salaisuutensa omana tietonaan ja elää omaa elämäänsä. Ei hän myöskään ollut tunkeileva eikä sekaantunut muitten ihmisten asioihin.
Kilu-Kallen ulkomuoto, mikäli se riippui hänen vaatteistansa, oli hyvin vaihteleva. Hänet näki joskus puettuna hienoon pukuun, kiiltopaitaan ja -kaulukseen. Sellaisena hän käyttäytyi kuin hienosti sivistynyt ylimys. Seuraavana päivänä hänet voi nähdä hoipertelevan mitä viheliäisimmissä ryysyissä, likaisena ja repaleisena. Hän oli juonut hyvät vaatteensa, jotka joku ystävä oli hänelle lahjoittanut. Mutta repaleisena ryysyläisenäkin hän käyttäytyi kohteliaasti ja hienosti.
Ensimmäisen kerran teki Kilu-Kalle itsensä Helsingissä huomatuksi, kun hän vuonna 1865 oli vastaanottamassa kenraalikuvernööriä, kreivi Adlerbergia, tämän tullessa laivalla Pietarista Helsinkiin. Rautatietä ei Suomessa silloin ollut muualla kuin Hämeenlinnan ja Helsingin välillä. Höyrylaivan saapuessa Helsingin satamaan ja kenraalikuvernöörin astuessa laivasta maihin, astui esille Kilu-Kalle puettuna jotenkin risaisesti vanhaan resuiseen frakkipukuun ja tervehti ranskankielisellä puheella hänen ylhäisyyttään toivottaen, että uusi kenraalikuvernööri täällä hyvin viihtyisi. Ja koska Kilu-Kalle arveli, ettei hänen ylhäisyytensä ollut ennen käynyt Helsingissä, tarjoutui hän, Kilu-Kalle, oppaaksi tutustuttaakseen hänen ylhäisyytensä kaupunkiin ja esittääksensä hänelle huomattavimmat rakennukset.
Kallen kohteliasta tarjousta ei kreivi Adlerberg kuitenkaan vastaanottanut eikä sanonut sitä tarvitsevansa, vaan hän käski tervehtijän mennä matkoihinsa.
»Kuten suvaitsette käskeä, teidän ylhäisyytenne», vastasi Kilu-Kalle. »Olen vain tahtonut täyttää kohteliaisuuden vaatimukset vierasta kohtaan, joka läsnäolollansa kunnioittaa kaupunkiamme. Sulkeudun suosioonne, teidän ylhäisyytenne. Jääkää hyvästi!» Ja tehden kauniin kumarruksen Kilu-Kalle poistui.
Siihen aikaan ei Helsinki vielä ollut niin taajaan rakennettu kuin tätä nykyä. Nikolainkadun ja Vironkadun kulmauksessa oli pieni turvekattoinen hökkeli. Se oli talviseen aikaan Kilu-Kallen asuntona. Nykyään ei siitä hökkelistä ole jäänyt jälkeäkään, sillä suuret komeat kivimuurit ovat anastaneet sen paikan. Ainahan heikot ja köyhät ajetaan pois rikkaiden ja ylhäisten tieltä.