Sillä kohdalla, missä nyt on Suomen Pankin talo ja J. W. Snellmanin kuvapatsas, oli ennen »narinkaksi» nimitetty kaupustelijain paikka, missä juutalaiset myyskentelivät vanhoja vaatteita ja muuta vähempiarvoista vanhaa tavaraa. Siellä oli myös vanha kuomureki, jonka jalakset olivat jo niin lahonneet, että kun anturaraudat otettiin pois johonkin muuhun tarpeeseen käytettäviksi, olivat jalakset seuranneet mukana. Mutta reen laidat, pohja ja kuomu jäivät. Tämä juutalaisten kauppatorilla oleva kuomureki oli syksyllä ja keväällä, kun ei tarvinnut huoneen lämmityksestä huolehtia, Kilu-Kallen asuntona.
Kesähelteessä tunsi Kilu-Kalle kuomurekensäkin liian ahtaaksi eikä hän siinä silloin asunut. Kun joku häntä etsi eikä löytänyt kuomureestä, vaan päivällä tapasi kävelyllä ja kysyi, missä hän nyt asui, niin Kilu-Kalle sanoi muuttaneensa asumaan kesähuvilaansa Punavuorilla[[1]]. Hänen kesähuvilansa oli sokeritehtaalta tuotu, aukealla kedolla oleva iso tynnyri, jossa raakasokeria oli saapunut ulkomailta Suomeen. Tynnyrin toinen pohja oli poissa. Olkikupo oli levitetty vuoteeksi ja koko kesähuvilalla oli se oivallinen etu, että avoimen puolen sai kääntää tyyneen päin, ettei tuuli tuonut sadetta sisään. Kilu-Kalle asui kesäkaudet siinä yhtä onnellisena kuin muinoin Diogenes omassa tynnyrissänsä.
Jokainen ymmärtää, että Kilu-Kalle oli rappiolle joutunut, ennen parempia päiviä nähnyt, hienosti sivistynyt mies. Milloin tahdottiin pilkata jotakin huonoa ja moitittavaa, silloin Kilu-Kalle oli valmis apuansa antamaan ja hän suoritti tehtävänsä mestarillisesti pelastaen aina oman nahkansa. Jos asiaintila joskus kääntyi uhkaavaksi, niin Kilu-Kalle heittäytyi sekapäiseksi, niin ettei häntä kukaan iljennyt rangaista.
Eräs seikka harmitti melkein kaikkien helsinkiläisten sisua, ja siihen piti käydä käsiksi pilkanteon aseilla.
Ruotsalaisessa teatterissa oli nuorehko näyttelijätär nimeltä Tengmark. Näytäntötaiteen edustajana hän oli heikko, melkein ala-arvoinen. Mutta muodoltaan ja vartalollaan hän oli moitteeton. Vieläpä häntä pidettiin kaunottarena, varsinkin kun hän esiintyi näyttämöllä maalattuna ja sievisteltynä kaikilla niillä keinoilla, joita taiteilijat käyttävät. Tuohon ruotsalaiseen tyttöön oli kenraalikuvernööri Adlerberg rakastunut, niin vanha ukko kuin olikin. Joka kerran kun teatterin ohjelmassa näkyi Tengmarkin nimi, oli myös kenraalikuvernööri istumassa keisarillisessa aitiossa. Kokemuksesta tiedettiin, ettei kreivi Adlerberg osannut sanaakaan ruotsia. Hän ei siis voinut nauttia ruotsinkielisistä näytelmistä, mutta ihaili Matilda Tengmarkia. Kun näyttämöllä ei ollut Tengmarkia, ei kenraalikuvernööri sinne vilkaissutkaan, mutta niin pian kun Tengmark ilmestyi näyttämölle, niin kreivi teatterikiikari kädessään seurasi jokaista tämän näyttelijättären liikettä.
Ruotsalaisen teatterin raha-asiat olivat silloin heikot, mutta kenraalikuvernööri oli kerran toimittanut sille käyttövaroistaan avustusta 3 000 markkaa. Sitä pidettiin neiti Tengmarkin ansiona ja eräs pilantekijä julkaisi ruotsalaisessa sanomalehdessä kokkapuheen sanoen kenraalikuvernöörin avustaneen teatteria 3 000 tinamarkalla (Tennmarkor). Yleisenä juoruna puhuttiin Helsingissä, että neiti Tengmark oli kreivi Adlerbergin rakastajatar. Sen seikan pilkkaamista varten tarvittiin Kilu-Kallen apua. Ja se saatiin.
Kun kreivi Adlerberg taas kerran oli teatterin ohjelmassa huomannut Tengmarkin nimen, ilmestyi hän keisarilliseen aitioon komeassa univormussansa, rintapielet täynnä monenlaisia ritarikunnan merkkejä ja tähtiä. Ja kiikari kädessään hän hellittämättä katseli neiti Tengmarkia.
Vastapäätä keisarillista aitiota olevalle paikalle ilmestyi Kilu-Kalle. Vanha, resuinen hännystakki oli hänen yllänsä. Sen rintapieliin oli hän liimalla ja nuppineuloilla kiinnittänyt tähtimäisiä ja ristinmuotoisia koristuksia, joita hän oli leikellyt paperossilaatikon punaisesta kansipaperista. Täydentääksensä ulkoasuansa oli Kilu-Kalle vielä saapunut teatteriin päässään huononpäiväinen, rutistunut sylinterihattu, jonka hän aitioon astuessaan otti päästään tehden samalla mitä siroimmat kumarrukset teatterissa istuvalle yleisölle, oikealle ja vasemmalle, aivan kuin joku taiteilija, joka kiittelee kaikille suunnille yleisöä hänelle osoitetusta huomiosta. Hänen ylhäisyydelleen kenraalikuvernöörille Kilu-Kalle teki kohteliaimmat ja syvimmät kumarruksensa.
Samoinkuin kreivi Adlerberg oli Kilu-Kallekin tuonut mukanansa kiikarin; mutta pikkuiseen teatterikiikariin hän ei ollut tyytynyt, vaan hänellä oli kainalossa suuri, metrin mittainen, joltakin merikapteenilta lainattu kaukoputki, jonka hän oli liitujauholla puh- distanut välkkyvän kirkkaaksi. Tämän tähystysaseensa hän venytti niin pitkäksi kuin sen sai ja suuntasi sen sitten keisarillista aitiota kohti. Sinne hän hellittämättä tuijotti kaukoputkellansa katsellen siellä istuvaa monilla tähdillä ja kunniamerkeillä koristettua herraa.
Teatterissa istuva yleisö oli kuolla nauruun, sillä niin hullunkuriselta näytti resuisessa puvussaan rutistetulla hatturäyskällä komeileva ja pitkällä kiikarilla varustettu Kilu-Kalle. Ovathan teatterit tavallisesti isoja huoneita ja likinäköiset henkilöt eivät aina tunne tuttaviaan huoneen toisella syrjällä. Sentähden kyllä usein näkee jonkun teatterissakävijän pikaisesti suuntaavan teatterikiikarinsa huoneen ympäri. Mutta kun pitkällä merikiikarilla huoneessa tähystelee aivan kuin tutkistellen taivaankappaleita taivasalla, niin se jo on tavallisuudesta poikkeavaa.