Virolainen pirtu jo silloin tunnettiin, mutta sitä ei yleensä nautittu. Olihan kotimaista tehdastuotetta, joko täysin puhdistettua tai sokeroitua, kuminalla tai anisiöljyllä maustettua viinaa saatavana halvalla hinnalla, mutta ei sitäkään käytetty muulloin kuin ruokanaukkuna ennen ateriaa. Ja ettei ruokaryyppyä väärinkäytettäisi juopotteluun, teroitettiin muistiin vanhaa lakimiesten säätämää asetusta, jonka mukaan ryyppy oli lupa ottaa ainoastaan aterioimisen yhteydessä, vaikka tosin ruokalajin laatuun katsomatta:
§ 1. Ware det enhwar strängeliga förbjudet att måltidssup taga på annan mat än fisk. (Ankarasti kielletään jokaiselta ruokaryypyn ottaminen muun ruuan kuin kalan mukana.)
§ 2. Den der icke fisk äter, kan dricke på grannens fisk. (Joka ei syö kalaa, ryypätköön naapurin kalan nojalla.)
§ 3. All mat är fisk, förutom ölost. (Kaikki ruoka paitsi olutjuusto on kalaa.)
§ 4. Nu äta alla ölost. Ware då ölost såsom fisk ansedd. (Jos kaikki syövät olutjuustoa, katsottakoon olutjuusto kalaksi.)
Viina oli siis rajoitettu aterian yhteyteen, muuten juotiin totia. Jos joku tahtoi tyyten jäädä Lopusta pois, niin siihen hänellä oli valta. Sen lisäksi on mainittava, että Lopulle kuuluva huoneisto oli pieni ja ahdas, johon mahtui vain vähän väkeä. Jos siellä sattui olemaan muita vapaamaanantain viettäjiä, niin sitä vähemmän sinne jäi tilaa hämäläisille.
Olot olivat muuttuneet. Professori Ingman oli ruvennut raamattua suomentamaan eikä enää tahtonut aikaansa kuluttaa hämäläisen osakunnan viikkokokouksissa, vaan erosi inspehtorin toimesta. Tuossa raamatunkäännöksessä, jota hänen vihamiehensä moittivat »pilatuksi pipliaksi», väitettiin muuten — sivumennen sanoen — olevan fennomaniaa. Ingman oli näet ruvennut raamatun kieltä koristelemaan alkusoinnuilla Kalevalan ja Kantelettaren malliin. Eräs teoloogi moitti Salomonin Korkeassa Veisussa heprealaisen runouden liiallista suomalaiseen tyyliin sovittelemista, kun hän luki: »Laulanpa kuitenkin, kullalleni kuikuttelen» j. n. e. Vaikka heprealainen runo samoin kuin suomalainen käyttää alkusointuja, niin raamatun käännöksessä ei sellaista suomennosta suvaittu. Ja hämäläisen osakunnan entisen inspehtorin työ tuomittiin kelpaamattomaksi.
Osakunta oli tyytymätön kuraattori Törneroosin tileihin. Kun näet osakunnan kassaa tarkastettiin, oli kuraattori hämillänsä, kun tilintarkastajat kysyivät, mihin rahat oli käytetty? Parempaa selitystä hän ei löytänyt kuin että ne oli käytetty »kaikenlaisiin tarpeisiin». Jätettyänsä kuraattorin toimen Tuokko (Törneroos) vainaja toimi ahkerana suomentajana. Runoilijalahjojansa hän käytti kauan Suomalaisen Oopperan hyödyksi. Kolmattakymmentä oopperaa hän suomensi ja niiden libretot eli runomuotoon käännetyt tekstikirjat ovat hänen työtään.
Hämäläinen osakunta pyysi professori Ingmanin jälkeen saada Sakari Joakim Cleven inspehtoriksensa ja osakunnan iloksi pyyntö täytettiinkin. Kuraattoriksi valittiin dosentti J. J. Frithiof Perander. Näiden miesten johdolla osakunnan elämä oli hauskaa ja opettavaista. Pantiin toimeen keskusteluja ja pidettiin esitelmiä, milloin arvosteltiin entisiä ja nykyisiä kirjailijoita ja heidän tuotteitaan, milloin referoitiin uusia teoksia tai keksittiin väittelytilaisuuksia sellaisista aineista, mihin luultiin jokaisen pystyvän edes jotakin sanomaan. Sekä inspehtori että kuraattori ottivat vilkkaasti osaa keskusteluihin innostaen sillä tavoin osakunnan jäseniä. Nämä saivat rohkeutta käyttääksensä mikä runolahjojansa mikä novellinsepitystaipumuksiansa. Osakunnan sisäinen elämä oli tullut hauskaksi ja hyödylliseksi, ja se kasvatti miesten henkisiä kykyjä. Uno von Schrowe suomenteli runomittaan Petöfin unkarinkielisiä sekä muita runoja toisten maiden runokirjallisuudesta, Oskar Uotila teki samoin; molemmat kirjoittelivat myös itsenäisiä runoelmia; niin teki myös Paavo Cajander; Suomalainen (Samuli S.) laati novelleja, käänsi vieraskielistä kirjallisuutta ja luki käännöksistään ennen niiden julkaisemista makupaloja osakunnan nautittavaksi. Hämäläisen osakunnan kokouksissa ei ollut ikävä.
Pitkiksi ajoiksi riitti keskusteluja kansantieteellisten keräysmatkojen toimeenpanemisesta eri osiin Hämettä, rahojen keräämisestä iltamien avulla uusien perustettavien suomenkielisten koulujen hyväksi ja muista sellaisista asioista. Uutta puuhaa tuli lisäksi, kun kansantieteelliset kokoelmat oli järjestetty museoksi ja ne lähetettiin Parisin näyttelyyn. Niistä koitui Suomen ylioppilaskunnalle suurta kunniaa: luvattiin iso kultamitali — vaikka mitalin lähettäminen jäikin lupaukseen.