Professori Nordqvistin kirjoitus julkaistiin kevättalvella 1871 ja herätti suuttumuksen myrskyn kaikissa, jotka sen lukivat. Maaseudullakin vanhat, vakavat miehet tulisella närkästyksellä kummastelivat, että Suomen pääkaupungissa ilmestyvä sanomalehti oli suostunut palstoillansa julkaisemaan tuollaisen tekeleen, joka loukkasi jokaista, joka antaa arvoa isänmaan puolesta taistelleen soturin muistolle. Kun Nordqvist kirjoituksessaan vielä korosti sitä seikkaa, että everstiluutnantti Malm ikänsä lopulla oli mielenvikainen eikä senkään vuoksi muka ansainnut muistamista, saati kunnioittamista, niin useimmat, jotka kirjoituksen lukivat, pitivät sitä raakana ilkeämielisyytenä ja sitä paitsi matelemisena. Enimmän kaikista olivat tuosta kirjoituksesta suutuksissaan ylioppilaat.
Yliopiston nuoremmat kansalaiset keskustelivat asiasta ja neuvottelivat närkästyneinä siitä, miten parhaiten toisivat julki professori Nordqvistille suuttumuksensa ja ylenkatseensa sellaista ajatustapaa ja menettelyä kohtaan, joka ilmeni hänen häväistyskirjoituksessaan jo kauan sitten tuonen tuville siirtyneen uljaan suomalaisen sotilaan muistosta. Useamman kerran kokoontuivat ylioppilaat asiasta neuvottelemaan ja lopulta päätettiin, että professori Nordqvistille oli pidettävä suuret kissannaukujaiset.
Hänen asuntonsa oli Itäisen Heikinkadun varrella talossa n:o 5. Naukujaisia valmistettaessa oli ajateltu, ettei viattomain ihmisten yörauhaa ylen pahasti häirittäisi, ja sen vuoksi toimitettiin sana samassa talossa asuville muille perheille, että seuraavana yönä tapahtuu levottomuutta, ja että senvuoksi, jos perheessä olisi sairaita tai muita heikkoja henkilöitä, olisi parasta tällä kertaa siirtää heidän makuuvuoteensa pois kadun puolelta johonkin pihanpuoleiseen huoneeseen. Naukujaisretkelle lähteneet varustautuivat edeltäkäsin niin, että heillä oli taskuissa venäläistä kuparirahaa, ja kuka ei ollut sellaista saanut, hänellä oli hankittu savikukkoja. Monenlaiset pahaa ääntä aikaansaavat rämistimet, isot pellit, kellot, torvet ja vihellyspillit olivat mielenosoittajain muina varustuksina.
Puolen yön tienoissa tulivat ylioppilaat Nordqvistin asunnon edustalle ja ikäänkuin pitääkseen serenaadia alkoivat laulaa. Heti kun professorin ikkunaan ilmestyi tuli, katkesi laulu ja alkoi mitä kamalin melu. Vihellettiin vihellyspilleillä, puhallettiin savikukkoihin, paukuteltiin peltiä ja matkittiin jos mitäkin ääniä. Joku oli tuonut mukanaan messinkisen bassotorven ja puhalsi siihen, niin että kaupunki raikui. Toinen puhalsi huilun suukappaleeseen ja sai siitä läpi luiden vihlaisevia ääniä. Meteliä kesti kauan ja kun jokunen poliisi yritti palauttaa järjestystä, niin hänet pakotettiin selkäsaunan uhalla pysymään hiljaa alallansa. Taskuissa mukana olleet venäläiset kuparirahat viskattiin professori Nordqvistin ikkunoista sisään ja kun ne loppuivat, niin savikukot seurasivat jäljessä.
Professori Nordqvistin asunnossa ei jäänyt eheäksi ainoatakaan ikkunalasia. Joku helsinkiläinen, joka oli nähnyt, millä aseilla lasit rikottiin, oli kokkapuheena sanonut, ettei hän ollut koskaan tiennyt savikukon osaavan lentää, mutta nyt hän sen oli nähnyt omin silmin.
Metelin aikana oli metelöitseviin ylioppilaisiin liittynyt myös joukko katupoikia ja muuta joutoväkeä, jotka tahtoivat olla osallisina siinä ilossa. Kun heillä ei ollut varustettuna kuparirahaa eikä savikukkoja, niin he kiskoivat irti katukiviä, joita käyttivät heittoaseina.
Yliopiston nuoriso oli ryhtynyt rankaisemaan professoria urhoollisen soturivainajan muiston häpäisemisestä. Vaikka ei ole ollut tapana, että nuoriso ryhtyy opettajiansa rankaisemaan, ja vaikka sellaista aina on paheksittu, niin tällä kertaa oli yleinen mielipide professori Nordqvistia vastaan. Vuosikausia jälkeenkinpäin muisteltiin »Nordqvistin kissannaukujaisia» eikä kukaan häntä ottanut puolustaaksensa, vaan jokainen katsoi hänen ansainneen sellaisen häväistyksen.
Mutta asia ei tietysti siihen päättynyt. Yliopiston hallitus ei voinut jättää nuorisoa rankaisematta sellaisen järjestysrikoksen tähden. Ja professori Nordqvist myös vaati ankaraa rangaistusta ja hyvitystä itselleen.
Kurinpitotoimikunta asetettiin ja ylioppilaskunnan jäsenet kutsuttiin yliopiston rehtorin kuulusteltaviksi. Kun ei yksikään syyllinen kieltänyt osallisuuttaan ja heitä oli useita kymmeniä, niin rehtori asetti esille paperiarkin, johon kehoitettiin jokaista syyllistä merkitsemään nimensä. Kaikki tekivät niin, mutta listalle tuli sellaisiakin nimiä, joiden omistajat lisäsivät huomautuksen, etteivät he ikävä kyllä olleet tilaisuudessa ottamaan osaa mielenosoitukseen professori Nordqvistia vastaan, mutta hyväksyivät sen täydellisesti ja ilmoittivat asettuvansa syyllisten puolelle. Näin kertyi syyllisten listalle nimiä noin 80—90.
Toinenkin paperiarkki pantiin esille, johon niiden piti merkitä nimensä, ketkä eivät olleet ottaneet osaa noihin naukujaisiin. Siihen listaan kirjoitti nimensä ainoastaan kaksi ylioppilasta. He saivat osaksensa toveriensa halveksuvan ylenkatseen ja lisäksi liikanimen »Slusken N:o I» ja »Slusken N:o II».