Omobono pysähtyi tehtyään tämän ehdotuksen, toivoen suotuisaa vastausta. Jälleen mietti kookas nainen hetkisen ennenkuin puhui.
"Pyytäkää kirkonvartijaa neuvomaan teidät Rustan Karaboghazdzhin luo neljän varpaan ja viiden varpaan kautta", sanoi hän vihdoin. "Hän varmasti sanoo teille totuuden, jos pyydätte sillä tavalla."
"Neljän varpaan ja viiden varpaan kautta", kertasi Omobono. "Sitä en voi unohtaa. Kiitän teitä, kyria Karaboghazdzhi, ja jääkää hyvästi."
Neekeritär nyökkäsi ja näytti hampaitaan, mutta ei virkkanut enempää, vaan peräytyi ja sulki oven sen kauemmin odottamatta. Omobono seisoi hetken aikaa hiljaa, kuunteli raskaitten tohvelien lopsahtelua märillä laakakivillä ja poistui sitten melkein autiota kujaa pitkin, ihmetellen suuresti bukaralaisen kauppiaan makua siinä, että tämä oli nainut tuon afrikalaisen jättiläisen. Mutta pian alkoi hänen luontainen uteliaisuutensa askarrella vilkkaammin Rustanin vaimon antaman tunnussanan salaisen merkityksen pohtimisessa. Ja tätä arvoitusta miettien hän kulki kaupungin keskustan läpi, monen kapean ja mutkaisen kadun kautta, kunnes äkkiä päätyi leveälle valtakadulle, jonka varrella marmorirakennukset hohtivat ilta-auringon paisteessa ja ylellisesti puettuja kreikkalaisia vetelehti avaroissa esipihoissa ja komeissa pylvastöissä, keskustellen valtiollisista asioista yleensä ja naapuriensa asioista erikoisesti.
Omobono tallusteli eteenpäin, ohi avaran Teodosiuksen torin kulman, joka kerran oli ollut kaupungin vilisevän elämän keskustana, mutta oli nyt jätetty parkitsijain ja nahkurien huostaan, sillä toista päätä käytettiin teurastamona, eikä nahkoja tarvinnut raahata kauas muokattaviksi; hän asteli joutuisasti eteenpäin, seuraten vasenta sivua, ja oli pian taas kapeilla kaduilla, minne myöhemmin rakennettiin Suuri Basaari ja missä jo siihenkin aikaan persialaiset kauppiaat ja jalokivisepät, hienojen mattojen ja itämaantavarain myyjät, hajuvesikauppiaat, egyptiläiset kultasepät ja bukaralaiset rahanvaihettajat pitivät asuntoaan ja harjoittivat liikettään. Siellä Omobono vaihtoi silloin tällöin tervehdyksiä kaikkia kansallisuuksia olevien henkilöiden kanssa, paitsi genualaisten, ja viimeksimainittuja olikin vain hyvin harvoja nähtävissä, sillä he pysyttelivät omassa kaupunginosassaan Perässä, Kultaisen Sarven toisella puolen. Mutta Omobono ei pysähtynyt puhelemaan, ja kadut olivat täällä puhtaat ja hyvässä kunnossa eikä lapsia ollut nähtävissä, joten hän saattoi kävellä joutuin, tarvitsematta varoa joka askelta.
Vielä eteenpäin ja yhä edemmäksi; poikki miltei klassillisen Konstantinuksen torin, ohi kukkulan, jolla pronssivöinen porfyyripatsas vieläkin seisoo, ja sen takaista rinnettä alas, kilpa-ajoradan oikealta puolen, bukaralaiseen kortteliin, joka erosi yhtä paljon hänen viimeksi sivuuttamastaan kuin tämä oli eronnut aikaisemmista. Sillä siihen aikaan, kuten nytkin, Konstantinopoli oli kokoelma eri kansallisuuksia, kieliä ja tapoja, ja niiden asumat korttelit olivat kuin eri kaupunkeja, toiset likaisia, meluisia ja epäterveellisiä, toiset loisteliaita ja upeita, toiset hiljaisia ja köyhiä, toiset unessa kaiken päivää ja humussa kaiken yötä, toiset äänettömiä kuin itse uni pimeäntulosta päivänkoittoon ja hälinää täynnä kaiken päivää liikehyörinästä tai käsityöläisten työkalujen lakkaamattomasta takomisesta ja kalkutuksesta.
Ennenkuin Omobono tuli sille pienelle aukeamalle, joka siihen aikaan ympäröi Pyhän Sergiuksen ja Pyhän Bakkuksen sekä Pyhän Pietarin ja Paavalin kirkkoja — viimeksimainittu on nyt hävitetty — toivoi hän sydämestään, että olisi vuokrannut hevosen, ja miehen jostakin kadunkulmasta; mutta hän unohti väsymyksensä saavuttuaan määräpaikkaansa, ja hän näki pienen vääräsäärisen kirkonvartijan hullunkurisen lyhyeen, nukkavieruun, musta- ja purppura-juovaiseen kauhtanaan puettuna seisovan erääseen pylvästön patsaaseen nojaten.
Omobono nousi kadulta kirkkoon johtavia leveitä portaita ikäänkuin aikeissa mennä sisään, mutta ehdittyään juuri kirkonvartijan kohdalle hän pysähtyi, ikäänkuin hetkellisestä mielijohteesta, ja teki tervehtivän eleen, hymyillen ystävällisesti.
"Ylistys olkoon Herralle", sanoi hän kreikkalaisen tavan mukaan.
"Herralle olkoon ylistys, aamen", vastasi kirkonvartija välinpitämättömästi, sillä sellainen oli tapa.