"Voisitteko sanoa minulle", jatkoi venetsialainen kirjuri, "onko kelpo mies kyrios Rustan Karaboghazdzhi tällä haavaa kirkossa hartaudenharjoituksissaan?"
Kirkonvartijalla oli täysin pyöreä pää, jossa oli kaksi hyvin pientä pyöreää silmää; sitäpaitsi oli hänen nykerönenänsä pää ihan pyöreä. Nyt hän nypisti huulensa suppuun tehden suunsakin pyöreäksi, ikäänkuin viheltämään valmistuen. Tieten tahtoen tai tiedottomasti hän tekeytyi hölmön näköiseksi ja heilutti hitaasti pallomaista päätään ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt kysymystä.
"Kirkko on auki", sanoi hän viimein. "Voitte katsoa."
Omobono kiitti nyt itseään, että oli pyytänyt ja saanut tunnussanan, mutta hän aikoi olla varovainen sen käyttämisessä.
"Kiitos", sanoi hän kohteliaasti ja jatkoi kulkuaan kirkkoon.
Aurinko oli alhaalla ja loi runsaan valaistuksen avoimesta ovesta suoraan pyhitetyn kuorin ristikkoaitaan ja suljettuun porttiin, ja kullatut ja kiilloitetut tangot heijastivat ja hajoittivat lämpöisiä säteitä ikäänkuin kunniakehäksi näkymättömän korkean alttarin eteen. Omobono silmäili nopeasti oikealle ja vasemmalle kulkiessaan pilarien välitse, mutta ei nähnyt ketään. Kauempana hänen edessään avaran kattokuvun alla oli kaksi ruskeapukuista naista rukoilemassa, toinen polvillaan, toinen kasvoillaan itämaiseen tapaan, otsa painettuna marmorikivitystä vasten. Yhtään mieshenkilöä ei näkynyt.
Omobono valitsi puhtaan paikan, veti viittansa etuliepeet ylös ja laskeutui toiselle polvelleen. Hän teki ristinmerkin ja lausui lyhyen rukouksen.
"Oi Herra", rukoili hän, "suo valtaa ja kunniaa Korkealle Tasavallalle ja anna Venetsian voittaa genualaiset. Siunaa messer Carlo Zenoa, oi Herra, ja varjele hänet äkillisestä kuolemasta. Anna leipää köyhille. Anna Omobonolle voimaa vastustaa uteliaisuutta. Iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen."
Se ei ollut mikään erittäin kaunopuheinen pikku rukous eikä siinä ollut niitä määrämuotoisia anomus- ja hartauslauseita, joita hurskaat henkilöt käyttävät: mutta Omobono oli sommitellut sen itseään varten aikoja sitten ja luki sen joka päivä ainakin kerran, sillä se ilmaisi täsmälleen sen, mitä hän vilpittömästi toivoi ja tahtoi pyytää asianomaisella nöyryydellä; ja hän oli helmaviastaan huolimatta hyvä ihminen ja uskoi että hänen pyyntöönsä suostuttaisiin. Vielä ei Venetsia ollut saanut riemuita noiden viheliäisten genualais-koirien häviöstä, vaikka tuo kunnian päivä oli paljon lähempänä kuin itse venetsialaisetkaan uskalsivat toivoa. Mutta tähän saakka oli Carlo Zeno varjeltunut äkilliseltä kuolemalta huolimatta ilmeisestä taipumuksestaan taittaa niskansa milloin minkin päähänpiston takia Mitä muuhun tulee, oli Omobono useammin kuin kerran ollut välikappaleena pelastamassa köyhiä ihmisiä nälkäkuolemasta, vaikkakin saattaen itsensä jossakin määrin samalle vaaralle alttiiksi. Ja uteliaisuutensa oli hän saanut ainakin sen verran aisoissa pidetyksi, ettei hän koskaan lukenut isäntänsä kirjeitä ennenkuin tämä oli ne itse avannut, josta Omobonon kyllä jo kannatti kiittää. Yleensä ei hänen mielestään hänen pieni rukouksensa ollut mahdoton hyväksyä, ja hän käytti sitä joka päivä.
Hän jäi polvilleen hetkiseksi vielä sittenkin kuin oli päässyt sen loppuun, osaksi sen vuoksi, että häntä vähän hävetti sen lyhyys, vaikk'ei hän mitenkään voinut keksiä mitään siihen lisättävää, eikä hän halunnut ihmisten luulevan, että hän oli vailla hartautta ja lateli rukouksensa vain muodon vuoksi; sillä hän oli hyvin herkkä sellaisiin seikkoihin nähden, kaino kun oli. Ja osaksi hän jäi polvilleen hiukan pitemmäksi aikaa siksi, että kullattu ristikkoaita oli hyvin kaunis laskevan auringon paisteessa ja muistutti hänelle Pyhän Markuksen kirkon ristikkoaitaa, mikä luonnollisesti sai hänet ajattelemaan taivasta. Mutta hetken kuluttua hän nousi ja meni ulos.