"Enkö illallakaan?" kysyi Zoë suuren levottomuuden vallassa. "Enkö sittenkään kuin he ovat menneet?"
"En voi sanoa", vastasi Zeno vakavasti. "Ehkä ei."
Zoë päästi irti hänen ranteensa ja kääntyi poispäin.
"Te menette naimisiin", sanoi hän matalalla äänellä. "Minä olin varma siitä."
"En!" vastasi Zeno painokkaasti. "En suinkaan!"
Zoë kääntyi jälleen häneen päin; hänen mieleensä ei johtunut epäillä Zenon sanaa, ja hänen silmänsä tekivät toisen kysymyksen kiihkeän levottomina, mutta Zeno ei suostunut vastaamaan siihen. Hän toisti vain nuo kolme sanaa, hyvin hellästi ja vienosti:
"Hyvää yötä — Arethusa!"
Zoë tiesi, että se merkitsi jäähyväisiä, vaikk'ei Zeno tahtonut sitä sanoa; hän ei nyt enää arvaillut Zenon tarkoituksia. Mutta hän oli ylpeä. Zeno ei saisi nähdä, kuinka kovasti häneen koski.
"Hyvää yötä", vastasi hän. "Jos menette pois, niin — hyvästi."
Hänen äänensä oli murtua, mutta hän puristi huulensa tiukasti yhteen saatuaan lausutuksi viimeisen sanan, ja vaikka kyynelet tuntuivat polttavan hänen aivoissaan, ei hän tahtonut vuodattaa niitä niinkauankuin Zeno katsoi häneen.