"Minä rakastan sinua!" kuiskasi Zeno yhä uudelleen vienosti, rajusti ja riemukkaasti vuorotellen.
Zoëkin rakasti häntä, ja ihan yhtä intohimoisesti juuri sillä hetkellä; jokainen suudelma herätti syvän ja suloisen väristyksen, joka sai koko hänen ruumiinsa värähtelemään hurmauksesta, ja jokainen noiden kolmen toistamistaan toistetun sanan tavu helkkyi kuin hopeatorven ääni hänen sydämessään. Mutta kaiken tämän ohellakin hänen ajatuksensa kiisivät kulkuaan, seuraten jo Zenoa lähestyvien tuntien retkille.
Kun nainen rakastaa miestä, sisältyy siihen aina sellainen tunne, että hänen täytyy ehdottomasti tietää tarkoin missä mies milloinkin kulkee, kohta kuin hän on poissa hänen näkyvistään. Jos olisi mahdollista, ei mies saisi koskaan lähteä kotoaan muuten kuin lupalippu ja poliisi mukanaan, ja etsivä perässä pitämässä silmällä molempia. Mutta jos mies vaatii itselleen vastaavaa oikeutta pitää silmällä hellyytensä esinettä, nostattaa se tämän kiukkuiseen raivoon. Ja vaikea on ratkaista, millainen nainen loukkautuu enimmän vakoilusta, valkeuden enkelikö, pimeässä kulkeva tenhotarko, vai puol'viaton keimailija.
Zoë todella rakasti Zenoa syvemmin sillä hetkellä, koska tuo ihana suudelmien ryöppy, jonka hänen sanansa olivat saattaneet purkautumaan hänen pienen vastustelemattoman päänsä ylle, toi mukanaan varmuuden siitä, ettei Zeno aikonut mennä viettämään loppuiltaa Sebastian Polon talossa. Näin ainakin markkinakujanteen sadunkertoja sen käsittää; mutta totuus on, ettei yksikään mies ole koskaan todella ymmärtänyt naista. On epävarmaa, ymmärtääkö kukaan nainenkaan toista naista; on epäiltävää, ymmärtääkö kukaan nainen omaa luonnettaankaan; mutta yksi seikka on varma, kiistämätön — jokainen nainen, joka rakastaa miestä, uskoo, tai sanoo ainakin miehelle, että tämä auttaa häntä ymmärtämään omaa itseään. Tämä osoittaa, etteivät miehetkään ole kokonaan hyödyttömiä.
Kuitenkin, tehdäksemme Zoëlle oikeutta, hänen ilossaan oli toisenkinlainen aines. Hän oli kauan odottanut saadakseen tietää, että Zeno aikoi vapauttaa Johannes-keisarin, jos mahdollista, ja Zeno oli antanut kaikkiin hänen kyselyihinsä vastauksia, jotka eivät ilmaisseet hänelle mitään. Hän oli varma siitä, ettei Zeno edes tiennyt niitä tunnussanoja, joita salaliittoteiset keskenään käyttivät, mutta joiden keksimiseen supistuikin melkein kokonaan se työ, minkä he kahdessa vuodessa olivat saaneet aikaan. Joko Zeno tunsi ne tahi ei, oli hän nyt vihdoinkin valmis toimimaan, ja se teko, josta Konstantinopolin kohtalo riippui, oli aiottu pantavaksi täytäntöön sinä yönä. Ennen aamunkoittoa olisi ehkä Mikael Rhangaben kuolema kostettu, kuin myöskin kyria Agatan ja Zoën itsensä kärsimät vääryydet.
"Minä tahdon auttaa teitä", sanoi Zoë, kun Zeno antoi hänen puhua.
"Sanokaa, kuinka aiotte tehdä sen."
"Veneellä ja köydellä", vastasi Zeno.
"Ottakaa minutkin! Minä istun ihan hiljaa pohjalla. Minä vartioin; ei kenelläkään ole parempia silmiä tai korvia kuin minulla."
"Kauniimpia, tarkoitat kai!"
Zeno sulki hänen silmänsä huulillaan ja suuteli kumpaakin pientä korvannipukkaa. Mutta Zoë liikehti maltittomasti hänen sylissään, nauraen hiljaa, mihin sisältyi monta merkitystä — että hän oli onnellinen ja että hän rakasti Zenoa, mutta että suudelma ei ollut mikään vastaus siihen mitä hän juuri oli sanonut, ja että Zeno ei saisi suudella häntä uudestaan ennenkuin oli vastannut hänelle sanoilla.