"Ottakaa minut!" toisti Zoë.
"Tämä on miehen työtä", vastasi Zeno. "Sitäpaitsi se on vain yhden miehen työtä, eikä useamman."
"Jonkun täytyy vartioida alhaalla", huomautti Zoë.
"Onhan venemies. Mutta vartioiminen on hyödytöntä. Jos joku yllättää minut tornissa, voin pelastaa nahkani; mutta jos vihollinen tapaa minut veden puolelta, on leikki lopussa. Se on ainoa vaara."
"Se on ainoa vaara", toisti Zoë, enemmän itsekseen kuin Zenolle.
Zeno näki, että Zoë oli nyt ymmärtänyt, ja ettei hän tahtonut koettaa pidättää häntä kauemmin eikä uudestaan pyytää päästä mukaan. Zoë saattoi häntä eteisen ovelle kutsumatta tyttöjä ja erosi hänestä siinä, hyvin rauhallisesti.
"Jumalan haltuun!" sanoi hän hyvästiksi.
Kun Zeno ehti ulommalle ovelle ja katsahti taaksensa, oli Zoë jo mennyt sisälle ja lampun tyyni valo lankesi raskaiden oviverhojen poimuille.
X LUKU.
Zeno poistui talostaan äänettömästi puoli tuntia myöhemmin, muutettuaan vaatteensa. Hän oli nyt kevyesti puettu tummiin ihomyötäisiin housuihin ja tiukkahihaiseen, pehmeään kauriinnahkanuttuun, päässä oli hänellä villainen päänmukainen patalakki, eikä hänellä ollut muita aseita kuin hyvä puukko, jonka tuppi oli kiinnitetty vyöhön selän taakse, niinkuin merimiehellä, kun hän kiipeää ylös laittamaan jotakin taklauksessa. Yö oli viileä, ja hänellä oli avara viitta hartioillaan, valmiina pudotettavaksi pois heti kuin tarvittiin.