"Antakaa mennä sitten."
"Jumalan nimeen", sanoi Gorlias, laskien aironsa jälleen veteen.
"Aamen", vastasi Zeno rauhallisesti.
Airoihin oli kitinän estämiseksi kiedottu riepuja hankatappien kohdalle, ja Gorlias oli erinomainen soutumies. Hän upotti aironlavat virtaan niin sievästi, että syntyi tuskin karettakaan, ja veteli pitkin, tasaisin ottein, pitäen veneen oikeassa suunnassa hajallaan tuikkivien kaupungin valojen mukaan.
Zenokin katseli valoja, istuen taaksepäin nojautuneena veneen perässä ja punniten suunnitelmansa viimeisiä yksityiskohtia. Kaikki riippui siitä, että vanki saataisiin pois Amenan tornista äkkiä, ja hän uskoi voivansa suorittaa sen ilman suuria vaikeuksia. Ensi silmäyksellä saattoi näyttää mielettömyydeltä yrittää vallankumousta vain kahdeksansadan miehen aseellisella kannatuksella kymmentä tai viittätoistatuhatta vastaan, mutta Zeno tiesi millaisia miehiä he olivat ja miten syvästi koko armeija, henkikaartia lukuunottamatta, vihasi Andronikusta. Henkikaarti ryhtyisi epäilemättä taisteluun ja kukaties kaatuisi viimeiseen mieheen, sillä heillä oli kaikki menetettävänä, eivätkä he odottaneet armoa; mutta lähinnäseuraavien parin tunnin ajan olisivat useimmat heistä yhä avuttomina unen valloissa juominkiensa jälkeen, ja jos he heräisivätkin, olisivat he tuskin sellaisessa kunnossa, että kykenisivät puolustamaan itseään. Heille oli päälliköiden tietämättä jaettu rahaa, jonka muka sulttaani Amurad Vähästä-Aasiasta oli lähettänyt. Sulttaani oli usein ennenkin suvainnut pitää kaartia mielisuosiossa, eivätkä sotilaat ihmetelleet. Sitäpaitsi he välittivät sangen vähän, mistä rahat tulivat, kunhan se vain tuli heidän käsiinsä ja he saattoivat hankkia sillä juomista, sillä he eivät olleet kohtuullisia kreikkalaisia tai italialaisia; useimmat heistä olivat hurjia raakalaisia, jotka pitivät juonnista enemmän kuin syönnistä ja tappelusta enemmän kuin juonnista, niinkuin sananparsi kuuluu.
Lähes parikymmentä minuuttia Gorlias souti tasaisesti vastavirtaan.
Sitten hän hiljensi vauhtia ja ohjasi veneen hitaasti tornin juurelle.
Ikkunat olivat nyt kaikki pimeinä, ja tornin mahtava ruho kohosi ylös yöhön, kunnes huippu hukkui mustaan taivaaseen. Niinä tunteina, jotka Gorlias oli ongiskellut laiturilla, oli hänen onnistunut kiilata kivien väliin vahva tamminappula; hän löysi sen heti pimeässä, astui maalle ja kiinnitti veneen siihen kokkaköydestä. Hänen paljaat jalkansa tarttuivat viettävään pintaan kuin kärpäsen jalat sileään seinään; hän veti veneen pitkin laituria parraslaudasta pidellen ja ojensi toisen kätensä auttaakseen Zenoa maalle. Mutta venetsialainen ei ollut sen tarpeessa, vaan seisoi samassa tuokiossa kumppaninsa rinnalla. Vasta silloin, kokonaisen sekunnin tapahtuman jälkeen, hän huomasi astuneensa jollekin omituisen pehmeälle ja samalla joustavalle ja vastustavalle, joka oli keskiveneen pohjalla purjekankaalla peitettynä. Tämä äkillinen muisto tuntui elävästi siltä, kuin olisi hän tietämättään astunut veneestä noustessaan toisella jalallaan ihmisruumiille. Hän oli ottanut pois kenkänsä, mutta hänen sääryksiensä kangaspohjat olivat paksut, eikä hän voinut sanoa varmasti, mihin hän oli koskettanut. Sitäpaitsi hänellä ei ollut aikaa tuumiskella, mitä Gorliaksella mahtoi veneessä olla siimanuoransa ja köysikäärönsä Iisaksi.
Gorlias kuroitti nyt siimanuoran pään rannalle ja otti sen hampaisiinsa kiivetäkseen laiturin kaltevaa sivua ylös käsillään, apinan tavoin. Muutamassa sekunnissa hän oli löytänyt ylhäältä pimeästä riippuvan nyörin pään, johon oli sidottu pieni kivi, ettei ilmanhenki puhaltaisi sitä syrjään. Tähän nyöriin hän sitoi siimanuoran. Ennenkuin tämä oli tehty, ei kumpikaan mies ollut synnyttänyt pienintäkään ääntä, joka olisi voinut kuulua ylös, mutta nyt Gorlias antoi merkin. Se oli erään pienen, sievän, Italian ja Itämaiden raunioituneissa taloissa asustavan pöllön huuto, yksi ainoa pehmeä ja sointuva sävel, joka toistui säännöllisten väliaikojen jälkeen. Linnun päästämänä se on aina sellainen, mutta merkkiä antaessaan Gorlias vihelsi sen kullakin kerralla kahdesti eikä yhdesti. Ei mikään luonnollinen pöllö tehnyt koskaan niin, mutta saattoi olla melkein ehdottoman varma siitä, ettei kukaan huomaisi erotusta, jos joku sen kuulisikin, paitsi se henkilö, jolle merkki oli tarkoitettu.
Hän ei ollut vihellellyt enempää kuin neljännesminuutin, kun hän tunsi rihman soluvan ylöspäin sormiensa välitse, ja sen perästä siiman. Hän juoksutti viimeksimainitun kouransa lävitse ollakseen varma siitä, ettei se sekaantunut ja mennyt sykkyrään, vaikka hän oli vartavasten valinnut sellaisen, joka oli ollut käytännössä pitkän ajan, ja oli säilyttänyt sitä kuivassa paikassa viikon ajan.
Zeno oli pudottanut viittansa veneen perään ennen maalle astumistaan, ja hän istui nyt veden reunassa kädet juoksevalla siimalla, valmiina tarttumaan sen päähän kohta kuin se tulisi, siinä tapauksessa ettei se jo olisi ollut kiinnitetty köyteen, jonka oli määrä seurata sitä. Mutta Gorlias oli tehnyt sen edeltäkäsin, jotta ei vähääkään aikaa kuluisi hukkaan, ja hetken kuluttua Zeno tunsi siiman käyvän kireälle, kun se alkoi vetää mukanaan itse köyttä.