Köydessä oli yksinkertaisia solmuja aina kahden jalan päässä toisistaan, kiipeämistä varten, ja vyyhteämisen sijaan oli Gorlias suoltanut sen rivittäin etuteljoille, niin että se tuli maihin selvänä. Mikä tähtienselittäjän alkuperäinen ammatti lienee ollutkin, näkyi selvästi, että hän ymmärsi käsitellä köyttä yhtä hyvin kuin jos hän olisi ollut merillä. Ja Zeno, joka oli yhtä paljon merimies kuin soturikin, ymmärsi siitä nopeudesta, jolla köyttä lapettiin ylös, että jokseenkin vahva henkilö oli sen toisessa päässä, korkealla tornin ylimmässä kerroksessa. Köyden pää tuli pikemmin kuin hän odottikaan, ja heikko ääni, joka syntyi jonkun esineen tarttuessa ja kolahtaessa veneen sisälaitaa vasten, toi Gorliaksen paikalla vedenreunaan.
"Väkipyörä on kiinni köyden päässä", kuiskasi hän; "ja toinen köysi on jo pujotettu pyörään, kori toisessa päässä. Kun pääsette ylös, on teidän hilattava ylös kiipimäköysi ja kiinnitettävä väkipyörä — ymmärrättehän."
"Tietysti", vastasi Zeno; "olen ollut merellä."
"Viheltäkää, kun olette valmis, ja minä vastaan. Kun hän tulee alas, voin minä pidättää köyttä antamalla sen kulkea sileän kiven ympäri, jonka olen löytänyt tornin kulmalta. Teidän tulee laskeutua alas kiipimäköyttä myöten samalla haavaa ja ohjata koria niin hyvin kuin voitte jalallanne."
"Kyllä. Onko kaikki jo kiinni ylhäällä?"
Gorlias kuunteli.
"Ei vielä", kuiskasi hän. "Odottakaa merkkiä." Se tulikin hetken perästä, pöllön huuto kahdesti toistettuna, niinkuin Gorliaskin oli sen viheltänyt. Zeno kuuli sen ja alkoi kiivetä, Gorliaksen vakuuttaessa köyttä, vaikka se oli tuskin ollenkaan tarpeellista. Nuori venetsialainen kiipesi ylös, vastaten jaloillaan seinästä ja siirrellen käsiään vuorotellen köyttä pitkin, niinkuin olisi kiivennyt sileää pylvästä tukihihnan avulla. Kun hän oli kaksikymmentä jalkaa laiturin yläpuolella ja oli nopeasti häipymässä pimeyteen, liikahti veneessä jokin, ja valkoiset kasvot kurkistivat varovasti partaan yli. Ne olivat naisen kasvot. Zeno oli astunut hänen päälleen koko painollaan veneestä noustessaan, mutta hän ei ollut äännähtänytkään. Hänen silmänsä koettivat tunkea läpi pimeyden, seuraten Zenon huimaavaa ylöspäin-nousua. Pian hän ei voinut enää nähdä häntä eikä kuulla hänen vaatteellaverhottujen jalkainsa pehmeää kahnausta, hänen asettaessaan niitä kiviä vasten.
Ylös hän kohosi, korkeammalle ja korkeammalle. Gorlias vakuutti köyden alapäätä, pitäen jalkaansa väkipyörällä, jottei se nytkähtelisi kivillä ja synnyttäisi kolinaa. Hän saattoi tuntea jokaisen Zenon liikkeen köyttä myöten; ja vaikka hän oli nähnyt monta urotyötä elämänsä aikana, ihmetteli hän sellaisen miehen hengästymättömyyttä ja kestävyyttä, joka saattoi kiivetä niin korkealle koukistamatta kertaakaan säärtään köyden ympäri levätäkseen ja hengähtääkseen. Mutta Carlo Zeno ei pysähtynyt kertaakaan, ennenkuin hänen jalkansa olivat ylimmän kerroksen hiukan ulkonevalla reunakkeella ja kätensä kivisellä ikkunakynnyksellä.
Kun hän syöksähtäen vetäisi itsensä ylös, olivat hänen kasvonsa vähällä iskeä rintaan rotevaa naista, joka seisoi ikkunan ääressä häntä vastaanottamassa. Zeno näki himmeästi hänen ulkopiirteensä, sillä huoneeseen tuli heikko valaistus pienestä lampusta, joka oli asetettu lattialle pitkulaisen huoneen etäisimpään nurkkaan. Torni oli neliskulmainen, mutta huoneen pohjoissivusta oli seinällä erotettu kapea eteishuone, johon portaiden yläpää avautui. Ainoa ovi oli tässä väliseinässä. Zeno katseli ympärilleen hengähtäessään, ja hän huomasi korkeavartisen, pitkäpartaisen miehen, joka seisoi ikkunan toisella puolella ja näytti haluavan litistää itsensä vasten seinää, ikäänkuin peläten tulevansa nähdyksi ulkopuolelta, niinkin korkealla ja pimeässä.
Nainen astui askeleen taaksepäin, ja Carlo nosti toisen säärensä ikkunakynnyksen yli ja työntyi sisään. Hän otti patalakkinsa päästään ja kumarsi syvään vangitulle keisarille, ennenkuin puhui kuiskaamalla naiselle.