"En tiedä", vastasi Zeno, "mutta toisen kahdesta asiasta täytyy tapahtua."
"Mistä asioista?"
"Joko minä pääsen ulos tai sitten en näe päivänvaloa koskaan enää! En anna ottaa itseäni elävänä kiinni joutuakseni kilparadalle paaluun sidottavaksi, sen vakuutan. Kiitoksia vieläkin, ja hyvää yötä."
Kapteenin vaimo vetäytyi takaisin tornin oviaukon varjoon ja seurasi katsein tuota kaunista nuorta miestä omituisella puolittain äidillisellä puolittain hempeätunteisella huolella, mikä on ominaista sellaiselle keski-ikäiselle naiselle, joka nuoruudessaan on ollut keimailija ja pannut pyörälle juuri tuollaisten miesten päitä, ja joka tietää tulleensa lihavaksi ja rumaksi eikä enää pystyvänsä panemaan pyörälle yhtäkään päätä, mutta joka on säilyttänyt monta hellää ja suloista muistelmaa koko sukupuolesta.
Zeno ei kävellyt suoraan porttia kohti, vaikka sen lukuisammat valot tekivät sen helposti erotettavaksi läheisistä rakennuksista. Hän kulki avaran pihan poikki viistoon oikealle, talleja kohti, kunnes oli kyllin lähellä nähdäkseen selvästi jokaisen, joka sattui tulemaan jonkun siellä täällä oviaukoissa ja avonaisissa ikkunoissa palavan lampun sädepiiriin. Ennen pitkää hän näki kaartin rakuunan ilmestyvän jokseenkin epävarmoin askelin pimeydestä yhteen tuollaiseen pieneen valopiiriin. Zeno ei voinut olla itsekseen hymyilemättä ajatellessaan, että koko henkikaartissa oli tuskin yhtään selväpäistä miestä valveilla sinä yönä, ja että he kaikki olivat juoneet itsensä älyttömiksi hänen rahoillaan.
Hän saavutti miehen muutamilla harppauksilla ja puhutteli häntä matalalla äänellä.
"Hei, toveri! Sinä joka olet vielä ihan selvä, autahan toveria, joka on kovasti päissään!"
Mies pysähtyi, vakautti asentoaan ja vastasi painokkaan vakavasti:
"Ihan — hik — hik — selvä!"
"Kunpa minäkin olisin!" sanoi Zeno. "Mutta tosi on, että minä olen ylen juovuksissa, vaikk'ei sitä minusta näy. Viini vaikuttaa minussa vain aivoihin, eikä koskaan jalkoihin tai kieleen. Se on perin kummallista!"