Ei kumpikaan heistä ollut kuullut kahden pienen paljaan jalan seuraavan heitä hiljaa jonkun matkan päässä; mutta kun ovi oli suljettu, juoksi Lucilla ketterästi paikalle ja veti sukkelasti eteen ison vanhan rautasalvan, joka oli entisiltä ajoilta jäänyt paikalleen, missä se oli ollut tarpeen muinoin, talon käytännön ollessa toisenlainen. Lucilla tiesi, että kaikissa huoneen ikkunoissa oli vankat ristikkotangot, ja ettei Omobono eikä hänen tyranninsa voineet päästä ulos.
Giustina oli paennut yläkertaan, kuten naiset tavallisesti tekevät tahtoessaan pelastua joltakin läheiseltä vaaralta. Heissä on synnynnäisenä se ajatus, että jos talossa on useampi kerros kuin yksi, on ylempi aina varattu heille ja heidän lapsilleen, niinkuin todellisuudessa aina olikin keskiajalla, ja heillä on se varma tunne, että siellä täytyy olla muita naisia, jotka auttavat heitä, puolustavat heitä tai piilottavat heidät. Sillä omituinen tosiasia on, että vaikka naisilla on syvä epäluottamus toisiaan kohtaan, milloin heidän yhteisen hellyytensä miespuolinen esine on kyseessä, he luottavat toisiinsa kuin eheä ryhmäkunta, joka on liittoutunut vastustamaan ja kukistamaan miessukupuolta, tavalla, joka olisi ansioksi jokaiselle vihollismaassa oleskelevalle sota-armeijalle. Sentähden Giustina pakeni yläkertaan, varmana siitä, että tapaisi toisia naisia.
Yläkerran porrassiltamalla oli vain yksi ovi, ja se vei Zoën huoneisiin, ja se oli auki. Ja juuri sen ulkopuolella oli Lucilla verhon taakse piiloutuneena, kuunnellen alhaalta kuuluvia omituisia ääniä. Mutta kun Giustina riensi sisään näkemättä häntä, jäi pikku orjatar ulkopuolelle ja hiipi äänettömästi alakertaan, kuunteli jälleen ruokasalin ovella, katseli tatarilaista ja kirjuria turvallisesta paikasta ja juoksi sitten ketterästi heidän jälkeensä aikoen lukita heidät sisään, minkä hän tekikin, sillä hän oli ovela pikku orjatar ja muisti salvan.
Sillävälin Giustina syöksyi eteenpäin kuin tuulispää, kunnes vaipui huohottaen sohvalle Zoën viereen, tuskin nähdenkään häntä, ja tuijottaen oveen, josta hän joka hetki odotti näkevänsä rehevän tatarilaisen ryntäävän sisään häntä takaa-ajaen; niin että Julia, joka arvasi vaaran, juoksi sulkemaan sen omasta aloitteestaan.
Silloin Giustina veti pitkään henkeään ja katsahti ympärilleen, ja hänen silmänsä sattuivat Zoëhen, joka tarkasteli hänen kasvojaan katseella, jota hän ei koskaan unohtanut.
"Se hirviö!" huudahti hän, ikäänkuin selitykseksi ja anteeksipyynnöksi.
Zoë ei ollut kuullut mitään, sillä talo oli tukevasti rakennettu, eikä hänellä ollut vähintäkään aavistusta siitä, kuka Giustinan oli pelästyttänyt. Hänen mieleensä juolahti, että Gorlias ehkä oli talossa ja että hän, venetsialaisten huomattua hänet, oli katsonut soveliaaksi, saattaa heidät kauhun valtaan päästäkseen jälleen ulos tarvitsematta vastata kyselyihin.
"Te olette Giustina Polo", sanoi Zoë. "Minä olen Arethusa, messer Carlo
Zenon orja. Tahdotteko sanoa minulle, mitä on tapahtunut?"
Giustina oli nyt tointunut sen verran, että näki tämän Arethusan olevan sangen viehättävän, ja hän unohti hetkeksi vaaran, josta oli pelastunut.
"Te olette hänen orjansa!" toisti hän hitaasti, ja yhä kiivaasti hengittäen. "Ahaa — minä alan ymmärtää."