"Niin alan minäkin", vastasi Zoë, katsellen kauniita, velttoja kasvoja, värjättyä tukkaa ja marmorinvalkeita käsiä.
Hänen äänensävyssään oli ikäänkuin kevennystä, kun hän oli nyt saanut tarkoin tarkastaa kilpailijatartaan.
"Milloin Carlo Zeno on ostanut teidät?" kysyi Giustina, tullen kylmän ylimieliseksi päästessään hengästyksestään ja huomatessaan yhteiskunnallisen ylemmyytensä.
"Luulen, että siitä on juuri viisi viikkoa", vastasi Zoë teeskentelemättömästi. "Mutta minusta tuntuu kuin olisin ollut täällä aina."
"Sitä en epäilekään", sanoi Giustina. "Viisi viikkoa! Niin, minä ymmärrän nyt."
Silloin kuviteltu ääni herätti jälleen hänen takaa-ajon pelkonsa, ja hänen silmänsä kääntyivät äkkiä ovea kohti. Julia seisoi sen vieressä, kuunnellen korva rakoa vastaan painettuna; hän pudisti päätään huomatessaan Giustinan levottoman katseen. Mitään ei kuulunut; ei ketään ollut tulossa.
"Olisi parempi, jos kertoisitte minulle mitä on tapahtunut", sanoi Zoë.
"Te olette kohdannut jonkun, joka on säikäyttänyt teitä", vihjasi hän.
Giustina näki, että Zoë oli täysin tietämätön tatarilaisen vierailusta, ja hän kertoi mitä oli nähnyt ja kuullut alakerrassa. Kun hän jatkoi kertomustaan selittäen, että Toktamish vaati kymmentätuhatta tukaattia Zenon nimessä, muuttui Zoën ilme huolestuneemmaksi, sillä hän sai selville totuuden katkonaisesta ja liioitellusta selonteosta. Epäonnistuttuaan yrityksessään vapauttaa Johannes, oli Zeno joutunut niiden sotilasten käsiin, jotka hän oli saanut kannattamaan vallankumousta; he vaativat suunnattomia lunnaita, ja jos ne jäisivät tulematta, antaisivat he hänet Andronikuksen käsiin.
Tämä oli kylläkin huono uutinen, mutta kuitenkin parempi kuin pahimmassa tapauksessa olisi voinut olla, sillä merkitsihän se, että Zeno oli vielä elossa ja vahingoittumaton eikä hänelle tehtäisi pahaa niinkauankuin hänen pidättäjänsä saataisiin odottamaan heidän vaatimiaan rahoja.
"Kymmenentuhatta tukaattia!" kertasi Zoë. "Niin paljoa ei ikinä voida saada kokoon!"