Arethusa: Konstantinopolin orjatar

by F. Marion Crawford

Mutta jos Johannes jollakin keinoin voitaisiin äkkiarvaamatta saada pois vankeudesta, nousisi koko Konstantinopoli vallankumoukseen asettaakseen hänet valtaistuimelle, ja silloin olisi yhtä vaarallista pitää hänen ystäväänsä Zenoa vankina kuin nyt näytti hänen vangitsijoistaan lyhytnäköiseltä päästää häntä vapaaksi. Ensimmäinen tehtävä oli päästä Johanneksen puheille ja ilmoittaa asiasta hänelle, ja tämän voi ainoastaan nainen saada suoritetuksi. Gorlias tunsi sotamiehet ja hänellä oli heihin vaikutusvaltaa kenties yhtä paljon kuin kenelläkään, ja mitä ulkoa käsin voitaisiin tehdä, sen hän tekisi; aivan varmaa oli kuitenkin, ettei miehiä voitaisi saada uudelleen kokoon, jollei Johannes olisi todella vapaana.

Siinä olikin vaikeus. Hänen puheilleen pääseminen oli yksi asia, ja se oli mahdollisuuksien rajoissa; hänen pois toimittamisensa olisi aivan toinen asia. Mutta Zoëlla oli luottamusta kapteenin vaimon uskolliseen kiintymykseen, josta Gorlias oli kertonut hänelle, ja hän uskoi että sellaisessa tapauksessa kaksi naista voisi tehdä enemmän kuin kymmenen miestä.

Kuitenkin hän oivalsi, että olisi ehkä tuhoisaa antaa vangitun keisarin tietää, että Zeno itsekin oli vankina. Tätä ehkäistäkseen hän keksi suunnitelman kirjoittaa venetsialaisen nimessä kirje, jossa Tasavallan puolesta suostuttaisiin ottamaan vastaan tarjottu lahja ja annettaisiin lupaus viipymättömästä avusta ja vapautuksesta. Zeno oli antanut sanansa, että hän uudistaisi yrityksen Tenedoksen tähden, vaikkakaan ei muusta syystä; Zoë tiesi, että kun tähän ehtoon oli suostuttu, ei mikään voisi estää Zenoa pitämästä sanaansa, jos hän olisi vapaana. Niinollen Zoë kirjoittaisi hänen puolestaan vain samaa mitä hän itse olisi kirjoittanut, jos olisi voinut; ja tapahtuihan se sitäpaitsi, jos pätevämpää puolustusta vaadittiin, Zenon hengen pelastamiseksi.

Zoën saama oppi oli hänelle nyt suureksi hyödyksi, kun hän huolella kirjoitti vastausta vankalle padualaiselle paperille. Hän pani Zenon kiittämään keisaria Korkean Tasavallan puolesta hänen jalomielisestä lahjastaan ja sanomaan että hän oli valmis, että hetkeäkään ei hukattaisi ja että tunnin kuluessa kansa olisi saanut takaisin hallitsijansa, tai Carlo Zeno saisi yrityksessä surmansa.

Kun viimeinen lause solui Zoën kynästä, tuntui se hänestä liian teatterimaiselta Zenon lausumaksi, mutta hän päätti jättää sen kirjeeseen sen vaikutuksen vuoksi, minkä se tekisi Johannekseen. Zeno ei olisi maininnut sellaista mitättömyyttä kuin henkensä ja ruumiinsa vaarantamista jossakin yrityksessään enempää kuin merimiehet pysähtyisivät juttelemaan vaarasta saatuaan käskyn vähentää purjeita kovassa myrskytuulessa. Sellaiset seikat kuuluvat peliin. Ei mikään merimies kerro juttua myrskystä jollei hän ole nähnyt Lentävää Hollantilaista tai merikäärmettä tai Märssymiestä; hän on vaarassa puolet elämästään. Mutta tavallinen nykyaikainen sotilas, joka on tulessa ehkä kolme tai neljä kertaa koko sotilasuransa aikana, toistelee taistelukertomuksiaan jokaiselle, joka haluaa kuunnella. Zoë ei tiennyt, oliko Johannes koskaan nähnyt Zenon käsialaa vai ei, mutta sillä ei ollut suurta merkitystä niihin aikoihin, jolloin moni hieno aatelisherra ei osannut itse kirjoittaa kirjeitään. Hän taittoi arkin sievästi pieneksi neliöksi ja asetti sen kokeeksi kenkäänsä, nähdäkseen pysyisikö se siellä hänen kävellessään.

Hän teki kaiken tämän Gorliaksen ollessa poissa, ja ennenkuin hän palasi, oli iltapäivä jo puolessa, vaikka kevätpäivät olivatkin pitenemässä. Gorlias kertoi Zoëlle, että tatarilainen oli vahingoittumattomana majapaikassaan, missä hän todennäköisesti nukkuisi ainakin puoliyöhön, miestensä suunnattomaksi kiukuksi ja harmiksi. He olivat odottaneet hänen palaavan kullalla kuormattuna tai tuoden ainakin varman lupauksen siitä, ja hän oli tullut takaisin ei vain tyhjin käsin, vaan lisäksi sikahumalassa; ja kun he tunsivat hänet hyvin, mutta eivät tienneet, että hän oli niellyt ooppiumiannoksen, joka olisi saanut tiikerinkin uneen, miettivät he synkeän janoisina sitä väkevän viinin määrää, joka hänen oli täytynyt imeä sisäänsä ainoastaan kaksi tuntia kestäneen poissaolonsa aikana. Mitä hän oli kertonut Zoëlle heidän tulostaan häntä hakemaan, jos hän viipyisi liian kauan, oli ollut pelkkää Zoën peloitukseksi keksittyä sepitystä; he eivät edes tienneet missä hän oli ollut, sillä hän oli ilmoittanut vain aikovansa lähteä kokoamaan Zenon lunnaita venetsialaisilta kauppiailta, ja hän oli sellaisessa maineessa voimistaan ja hurjuudestaan, etteivät he olleet uneksineetkaan hänen tarvitsevan apua.

Niin paljon Gorlias oli saanut selville, ja hän oli myöskin päässyt varmuuteen siitä, että miehet olivat kerrassaan huonolla tuulella asiain saamasta käänteestä ja paljon taipuvaisemmat surmaamaan Zenon kuin päästämään hänet vapaaksi. Hänen olopaikastaan ei Gorlias tiennyt muuta kuin että hän oli yhdessä niistä monista kuivista vesisäiliöistä, joita oli vanhan Konstantinopolin alla ja joita ei ollut koskaan käytetty senjälkeenkuin ristiretkeläiset olivat katkaisseet vesijohdot ja ryöstäneet kaupungin enemmän kuin sataseitsemänkymmentä vuotta aikaisemmin. Miehet, jotka olivat sulkeneet Zenon sinne, tiesivät missä hän oli, mutta hyvin todennäköistä oli, etteivät he olleet sanoneet sitä tovereilleen. Noina keisarikunnan viimeisinä päivinä eivät ulkomaalaiset palkkasoturit olleet paljon muuta kuin huonostiharjoitettuja ryövärijoukkoja, jotka rosvoilivat kaupungin alempisäätyistä asujamistoa, tottelivat päälliköltään vain silloin kuin se maksoi vaivan, eivätkä edes noudattaneet rosvojen kunniasääntöjä ryöstösaaliin jaossa. Ei mennyt päivääkään, ettei sotaväen kesken ollut tappelua ja verenvuodatusta; tuskin kului yötäkään ilman jotakin väkivallantekoa tai ryöstöä, josta he olivat vastuunalaiset. He olivat varastaneet Johanneksen aikana, he ryöväsivät Andronikuksen aikana; jos Johannes palautettaisiin valtaistuimelle, varastaisivat he jälleen. Ja he joivat lakkaamatta. Jos sulttaani Amurad olisi ollut sellainen mies, jollaiseksi Muhammed Valloittaja osoittautui, olisivat turkkilaiset olleet Konstantinopolin valtiaina hyvinkin kahdeksankymmentä vuotta ennemmin kuin he todellisuudessa sen valloittivat, ja päässeet kymmenennellä osalla mieshukkaa.

Mikäli Zeno oli luottanut niihin kahdeksaansataan sotilaaseen, jotka olivat suostuneet kannattamaan Johanneksen hyväksi tehtävää vallankumousta, oli se perustunut siihen, että hän tiesi heidän varmasti nousevan kapinaan, jos tarjoutuisi tilaisuus ryöstää palatsi ja iskeä hengiltä joitakin satoja heidän erikarvaisia maanmiehiään, jotka oli korotettu heitä kunniakkaampaan asemaan henkivartioiksi ja jotka senvuoksi olivat heidän verivihollisiaan. Mutta samassa kuin suloiset toiveet hälvenivät, eivät he välittäneet enempää siitä, kuka oli keisarina kuin rakki välittää siitä, kuka sille viskaa luun; vallitseva asiaintila oli heille kyllin hyvä, eivätkä he halunneet panna alttiiksi mitään sen muuttamiseksi, jollei muutos merkinnyt viiniä, naisia ja ryöstöä. Monet heistä olivat todellisuudessa muhamettilaisia kuten Toktamishkin ja pitivät kaikkia kristittyjä, omia palkkaajiaankin, laillisena riistanaan — kuten koiratkin, sivumennen sanoen, eivätkä he edes olleet mitään mainioita tappelupukareita, vaan enimmäkseen pelkurimaisia heittiöitä. Oli mieluista elää heidän joukossaan, kun saattoi pieksää heitä ja juoda viiniä ilman harmaapartojen paheksumisia; mutta mitä tuli heidän kunnioittamiseensa, niin yhtä hyvin olisi Toktamishin laisen tatarin mieleen juolahtanut pelätä heitä.

Zoë tiesi kaiken tämän, ja samoin Gorliaskin, ja he olivat yhtä mieltä siitä, että jollei Johannesta voitu tuoda sotilaiden eteen silminnähtäväksi, ei menestyksestä ollut paljon toivoa, ja Zenon pelastamisesta ei vähääkään. Suurin vaikeus oli siinä, että Johannesta säilytettiin vieläkin vaikeapääsyisemmässä paikassa kuin Zenon luola oli. Koko asia kiersi ilkeästi kehässä. Johannesta ei voitaisi vapauttaa, jollei sotaväki noussut kapinaan hänen puolestaan; mutta sotaväki ei nousisi kapinaan, jolleivät he nähneet häntä keskellään; ja jos ei kapinaa syntyisi, kuolisi Zeno nälkään kaivossaan. Gorlias Pietrogliant oli neuvokas mies, mutta tämä pulma sai hänet kokonaan ymmälle.

Hän seisoi äänetönnä ja mietteissään Zoën ikkunan ääressä; Zoë istui liikkumatonna isolla sohvalla, katsellen häntä ja miettien hänkin. Hänen polvensa olivat vedetyt melkein leukaan kiinni, ja hänen kätensä olivat ristissä niiden ympärillä, kun hän tuijotti suoraan tähtienselittäjän selkään rävähtämättömin silmin. Ei kumpikaan heistä tiennyt, kuinka kauan he olivat vaiti; ehkä viisi minuuttia, ehkä puoli tuntia. Aika tekee omituisia kepposia, kun ihmiset ovat suuressa vaarassa tai suuressa hädässä.