"En epäile, ettei ole niinkuin sanotte", vastasi Vito. "Mutta minä en ole saanut määräystä."
"On vietävä sana isännältä eräälle henkilölle palatsissa", selitti Zoë.
"Sitä ei voi toimittaa kukaan muu kuin minä."
"Se on helposti sanottu", tokaisi Vito. "Ei ole annettu määräystä."
Zoë tunsi veren nousevan otsaansa miehen töykeydestä ja epäluulosta häntä kohtaan, mutta hän hillitsi itsensä, sillä riippui paljon siitä, että hän saisi tahtonsa täytetyksi.
"Se ei olekaan sana", sanoi hän; "se on kirje."
"Missä se on?" kysyi Vito epäuskoisena. "Minä näytän sen teille", vastasi Zoë, mutta hän kääntyi ensin tyttöihin päin, jotka odottivat huoneen toisessa päässä. "Menkää valmistamaan minulle kylpy", sanoi hän.
Tytöt hävisivät, vaikk'eivät he uskoneet että heidän emäntänsä todella halusi kylpeä uudelleen niin pian. Kun he olivat menneet, kumartui Zoë ja otti kirjeen kengästään, aukaisi sen laskoksista ja levitti Viton nähtäväksi. Vaikutus, jonka se mieheen teki, oli silmänräpäyksellinen; hän tähysteli sitä huolellisesti ja otti sen yhden kulman hyppysiensä väliin.
"Tämä on sitä paperia, jolle isäntä kirjoittaa", sanoi hän ikäänkuin tullen vakuutetuksi.
Hänen mieleensäkään ei juolahtanut, että orja Arethusa osaisi kirjoittaa, tai kukaan muukaan koko talossa, Omobonoa lukuunottamatta; ja jos viimeksimainittu oli jotakin kirjoittanut, oli hän varmasti tehnyt sen Zenon käskystä. Kaikenkaltainen kirjoitus sai hänen puoleltaan osakseen syvää ja miltei taikauskoista kunnioitusta.
"Tämä on varmasti isännän kirje", sanoi hän, vakuutettuna vihdoinkin, omasta mielestään perinpohjaisen ja tunnollisen tarkastuksen jälkeen.