Neekeri piteli häntä hyvin kovakouraisesti pakottaessaan häntä eteenpäin, vaikka hän ei tehnyt mitään vastarintaa; mutta Zoë ei ajatellut tuntemaansa kipua eikä myöskään niitä kipuja, joita hän varmasti saisi kohta tuntea. Oli kuin hän olisi ollut erillään omasta itsestään ja voinut aprikoida mielessään, mitä hänelle tulisi tapahtumaan, millaiset miehet tulisivat häntä kuulustelemaan, millaisia kummannäköisiä kidutusvehkeitä tuotaisiin paikalle, vieläpä minkä värinen pyövelin tukka mahtoi olla. Hän kuvitteli pyöveliä punatukkaiseksi mieheksi, jolla olisi ilkeät keltaiset silmät ja rumat, irvottavat hampaat. Hän ei tiennyt, oliko se pelkoa vai rohkeutta, joka siten erotti hänet oman itsensä ulkopuolelle.
Mutta kaiken aikaa hän kuulosti kaukaista ääntä, joka saattoi tulla ja saattoi jäädä tulematta; ja hänen kuulonsa kävi niin tarkaksi, että hän olisi voinut kuulla sen penikulmankin päästä, ja välimatka hänen ja palatsin välillä lyheni lyhenemistään hyvin nopeasti, ja säälimätön mykkä kiiruhti häntä eteenpäin yhä nopeammin, vaikka hän ontui niin pahasti.
Sitten Zoën sydän sytkähti ja seisoi hiljaa hetken, ja afrikalaisen ote höltyi hiukan ja hän hidasti askeleitaan. Ei siksi, että hän olisi kuullut mitä Zoë kuuli, sillä hän oli umpikuuro; mutta oven edustalla seisovat henkivartiat olivat alkaneet järjestyä suoriin riveihin kahden puolen, ja kookas upseeri viittoi afrikalaista siirtymään pois tieltä. Ilma raikui kaukaisten hopeatorvien räikynnästä, kuului hillittyä monien äänten muminaa ja monien hevosten kavioiden töminää kovalta tanterelta pihan ulkopuolelta.
"Keisari tulee!" huusi upseeri, viitaten jälleen mykkää ja hänen vankiaan siirtymään pois.
Mies ymmärsi varsin hyvin ja raahasi Zoën joutuisasti ja kovakouraisesti pois keskitieltä, mutta ei pois näkyvistä; ja äänet kävivät voimakkaammiksi ja torvien räikyntä selkeämmäksi keisarillisen saattueen tullessa pihaan suuresta portista. Ensinnä ratsasti parikymmentä henkivartiaa valkoisilla ratsuillaan: sitten seurasi kuusi esijuoksijaa, jotka olivat puetut lyhyiin sääryksiin ja punaisiin, ruumiinmyötäisiin nuttuihin, jotka räikeinä pistivät silmään hämärästä; sitten kaksi palatsin upseeria ratsujensa selässä: ja nuori Andronikus itse ratsasti pihaan arabialaisella raudikkotammalla kahden hoviministerin välissä, jäljessään joukko muita henkivartioita, jotka työntyivät ihan liki suojatakseen häntä kaikilta kavaloilta hyökkäyksiltä. Hän oli puettu ylt'yleensä kullankarvaisiin vaatteisiin, ja hänen korkea kreikkalaispäähineensä oli kullasta ja jalokivistä muovailtu; mutta päivä oli jo maillaan, eikä metallista enempää kuin jalokivistäkään lähtenyt, mitään säihkettä, kun taas henkivartiain ja esijuoksijain tulipunaiset univormut lainehtivat hänen ympärillään kuin veriaallot sakenevassa hämärässä.
Neekeri piteli Zoën ranteita lujasti kiinni hänen selkänsä takana ja katseli hänen päänsä ylitse lähestyvää keisaria. Andronikuksella oli vaaleat ja epäluuloiset silmät, jotka tähystivät jokaista ihmisryhmää vaaraa peläten ja näkivät tuhoa kaikkialla. Hänen päänsä oli hiukan kumarassa, hänen leukansa oli jykevä ja huulensa veltot, ja hänen rauhaton katseensa harhaili lakkaamatta sinne tänne. Palatsin lähellä oli vielä yllinkyllin valoa, ja Zoë näki jokaisen yksityiskohdankin; ja keisarin puvun kultakangas leimahti jälleen hohtamaan marmoriseinäin heijastuksesta.
Hänkin näki Zoën, mutta vaikka tämän kädet olivat selän takana, ei hän heti nähnyt, että afrikalainen piti niistä kiinni, sillä tyttö seisoi aivan hiljaa ja katsoi häntä silmiin. Sitten hän huomasi, että tytön kasvot olivat ihanimmat mitä hän milloinkaan oli nähnyt, ja hän teki satulassaan liikkeen, joka muistutti käärmeen kohoutumista saaliin ollessa lähellä, ja hänen vaaleat silmänsä kiiluivat ja veltto alahuuli värähti ja painautui ylähuulta vastaan.
Hän pysäytti hevosensa ja puhui matalalla äänellä oikealla puolellaan ratsastavalle ministerille, lieheänaamaiselle kreikkalaiselle, joka paikalla viittasi tyttöä tulemaan lähemmäksi: ja afrikalainen mykkä näki viittauksen ja työnsi Zoën esiin toisella kädellään, aivan keisarin jalustimen viereen, ja toisella kädellään hän otti teräskypärinsä hyvin varovaisesti päästään, vetäen sitä liki päätään ja korvansa yli, ettei kirje putoaisi maahan; yhä Zoën ranteesta pitäen hän sitten ojensi kypärin esiin kuin maljan, jotta Andronikus näkisi mitä siinä oli.
Teko ei kaivannut mitään selitystä, sillä nuori vallananastaja oli itse määrännyt mykät afrikalaiset isänsä vartijoiksi edellisen yön hälyytyksen jälkeen. Keisari katsahti tytön kauniisiin valkeihin kasvoihin, mutta hän otti kirjeen sotilaan teräskypäristä, aukaisi sen laskoksista ja luki sen nopeasti, ojentaen sen sitten vieressään olevalle ministerille, joka luki sen myös. Hän katsahti jälleen Zoëhen, mutta tämän kauneus oli nyt kaikki yht'äkkiä mennyt hänen silmissään. Tyttö oli yksi noita epäsikiöitä, jotka lakkaamatta punoivat juoniaan häntä vastaan, hänen valtaistuintaan ja henkeään vastaan; hän oli yksi noita tuhansia, joiden hän joka yö pelokkaissa unissaan näki hiipivän kimppuunsa silloinkuin hän oli yksinään ja avutonna, sokaistakseen ja surmatakseen hänet ja kantaakseen hänen kruunatun isänsä valtaistuimelle ylhäällä olkapäillään. Vaikka Zoë olisi ollut ihana kuin itse Afrodite juuri kevättuulen esiinpuhaltamana meren vaahdosta, niin Andronikukselle hän olisi ollut vain yksi niitä lukemattomia pahoja olentoja, jotka alati miettivät hänen tuhoamistaan. Mutta tämä olento oli hänen vallassaan. Hän istui ratsunsa selässä ja katseli tyttöä, ja hänen veltot huulensa vetäytyivät hymyyn; mutta yhä vielä olivat tytön kasvot ylpeät, ja halvassa sinisessä orjanpuvussaan hän kohtasi hänen katseensa ylväästi kuin nuori jumalatar.
"Kuka lähetti sinut tuomaan tätä?" kysyi Andronikus syvän äänettömyyden vallitessa, ja joka mies kuunteli tytön vastausta.