Oven ulkopuolella olevat kuuromykät huomasivat nyt, että hän puhui jonkun kanssa ja että heidän takanaan oleva ovi oli auki. Zoë oli juuri ojentanut korinsa kapteeninvaimolle, kun molemmat kääntyivät yhtäaikaa nähdäkseen kuka oli avannut, mutta melkein samassa silmänräpäyksessä raskas rautaovi liukui nopeasti saranoillaan takaisin ja sulkeutui paukahtaen, niin että se kajahti pihalle asti. Zoë hypähti taaksepäin kiiruusti jotta ovi ei kiinnipaukahtaessaan olisi iskenyt häneen, ja tuo nopea liike koski häneen hiukan, sillä hän astui harhaan ontuvalla jalallaan, niin että se hiukan väännähti, kun hänen painonsa tuli sen varaan.
Tuo ainoa askel oli vähällä maksaa hänelle hengen, sillä vaikka vahdit olivat kuurot ja mykät, eivät he olleet sokeat. Zoë luuli heidän antavan hänen poistua esteettömästi, ja hän oli jo miltei ulkona holvikäytävästä, kun hän tunsi käsivarsiinsa tartuttavan takaapäin.
Kompastuessaan hänen matala kenkänsä oli hiukan vääntynyt ja tuo nyt tarpeettomaksi käynyt kirje oli pudonnut ulos. Kun se oli valkoinen, olivat vartijat nähneet sen heti tummalla kivityksellä, ja toinen heistä oli nostanut sen maasta samalla kuin toinen oli ottanut Zoën kiinni.
Zoë riuhtoi vaistomaisesti vastaan kaikin voimin muutaman sekunnin ajan, mutta mykkä mies väänsi hänen käsivarttaan taaksepäin, kunnes liikkuminen tuotti hänelle viiltävää kipua, ja hän oli voimaton. Hänen pidättäjänsä jätti nyt hänet toverinsa haltuun, joka oli työntänyt miekkansa huotraan ja asettanut kirjeen teräskypäränsä sisäpuolelle. Zoë ei voinut katsoa taakseen, mutta hän tunsi väännettyä rannettaan pitelevän otteen vaihtuvan, ja sitten hänet työnnettiin ulos pihalle ja pakotettiin kävelemään palatsia kohti. Hän ei voinut olla ontumatta paljon enemmän kuin äsken, ja suuren afrikalaisen kouristuksesta hän tunsi, millainen pieni hento olento hän olisi kiduttajien käsissä, jollei Gorlias tulisi ajoissa.
Punertava valo oli jo melkein häipynyt alhaalta ja harmaa hämärä ryömi ylös maanpinnasta, vaikka marmoripalatsin korkealla oleva ylin kerros vielä kylpi iltahohteessa ja muutamia pääskysiä kaarteli vielä räystäiden ympärillä. Zoë katseli ylös laajoihin katonreunoihin ja taivaalla leijaileviin punertaviin pilvenhattaroihin, ja samalla kuin hänet pakotettiin kävelemään eteenpäin melkein niin nopeaan kuin hän saattoi, ajatteli hän mielessään, mahtaisiko hän enää koskaan nähdä kirkasta keskipäivän aurinkoa. Hänen surmaamisensa ei vaatisi paljon aikaa, jollei Gorlias tulisi ajoissa.
Monta miestä liikkui nyt pihalla tullen ja mennen, ja myöskin näkyi siellä tulipunaiseen puettuja henkivartioita ryhmässä palatsin sisäänkäytävän edustalla, ikäänkuin olisivat olleet odottamassa. Muutamat orjat pysähtyivät pois rientäessään hetkiseksi katsomaan Zoën ohikulkua; ne olivat sileänaamaisia olioita, jotka asustivat keisarillisten naisten joukossa.
"Siinä menee viidensadan tukaatin arvosta!" nauroi muudan, äänellä joka oli kuin tvtön.
"Mitä hän on tehnyt?" kysyi toinen mykältä neekeriltä.
Puhuja oli palatsin uusia tulokkaita, ja toiset ivailivat häntä, kun ei hän tiennyt miehen kuuluvan mykkien joukkoon.
Ja mykkä työnsi ja raahusti Zoëta eteenpäin kiinnittämättä heihin huomiota. Zoë katsoi nyt suoraan eteensä, palatsin oveen, ja kävellessään hän oli kuin jonkinlaisessa unessa, ja hän arvaili mielessään minkänäköinen mahtoi olla se huone, mihin hänet vietäisiin, se paikka, missä häntä vähän ajan perästä kidutettaisiin, jollei Gorlias tulisi ajoissa; hän tuumi, mahtoiko se olla valoisa vai pimeä, ja minkä väriset seinät siinä olisi.