Johannes oli kuuromykkien vartioima, ja Zoë tunsi Konstantinopolia ja palatsin tapoja kylliksi ymmärtääkseen, että heidät oli asetettu siihen tekemään lopun jokaisesta, joka yrittäisi mennä ovesta, oli se sitten mies tai nainen.
Hän koetti nyt merkkikieltä. Hän otti korin alas päänsä päältä, laski sen porraspykälälle vahtien väliin ja kyykistyi alas ottaen peitteen pois ja näyttäen sen sisällön. Miehet katsoivat ja nyökkäsivät, ja sitten taivuttivat päätään sivulle siihen erikoiseen tapaan, joka kaikkialla Itämailla merkitsee välinpitämättömyyttä. Ja he eivät tosiaankaan piitanneet siitä, sisälsikö kori juustoja vai makeisia, ja heidän kasvonsa kivettyivät jälleen, kun he suuntasivat katseensa ulospäin hänen päänsä ylitse.
Zoë peitti jälleen pienen korinsa apeilla mielin ja nousi ylös. Pihalla alkoi hehku vaimeta, ja hän tunsi mielensä masentuvan varjojen tummuessa. Oli ehdottoman välttämätöntä sen vaarallisen yrityksen menestymiselle, johon hän ja Gorlias olivat ryhtyneet, että Johannes itse tai ainakin kapteenin vaimo saisivat ilmoituksen siitä, mitä tulisi tapahtumaan vähemmässä kuin puolessa tunnissa. Jos sitä ei saataisi tehdyksi, voisi kaikkityyni mennä hullusti viime hetkessä, heidän ovelasti sommiteltu juonensa menisi myttyyn ja paljastuisi, ja hän ja Gorlias, ja myöskin Zeno, saisivat arvattavasti hengellään maksaa rohkeutensa.
Vahtien välissä oleva suljettu ovi oli raudoitettu ja nauloitettu suurikantaisilla nauloilla. Oli täysin selvää, että se oli avattava sisäpuolelta, jos mieli lainkaan saada sitä avatuksi, ja että itse vartijainkin olisi kolkutettava tai annettava jokin muu äänimerkki, voidakseen laskea sisään jonkun, joka todella oli oikeutettu pääsemään. Samoin oli selvää, että jos oven toisella puolen olevat miehetkin olivat umpikuuroja niinkuin nämä kaksi vartijaa, eivät he voisi kuulla mitään sellaista kolkutusta, eikä sisäänpääsy olisi lainkaan mahdollista ulkoapäin, paitsi silloinkuin sisälläolijat avaisivat oven jotakin omaa tarkoitustaan varten tai määrätunneilla. Toisekseen, arveli Zoë, seurasi siitä, että lähistöllä oli arvattavasti joku, joka saattoi kuulla ulkopuolelta tulevia ääniä, ja sellaisina aikoina oli aina olemassa pelkkä mahdollisuus, että tuo henkilö olisi vangin salainen ystävä, vaikka häntä pidettiinkin hänen vartijanaan. Kaikki nämä ajatukset risteilivät hänen mielessään muutamissa sekunneissa, hänen peittäessään koriaan. Senvuoksi hän viivytteli tuossa puuhassa pitempään kuin tarpeellista oli, ja kun mykät vartijat eivät näyttäneet aikovan ajaa häntä pois, alkoi hän yhtäkkiä laulaa, ollen varma siitä, etteivät he sitä kuulleet. Se oli tosin viimeinen toivon kipinä, mutta kaikkia keinoja oli koetettava. Hänen äänensä helkkyi kuuluvana ja selkeänä holvikäytävässä:
Tuolle puolen veen mun armaani luo, sillä hetki tullut on. Tuolle puolen sinisen veen, veen suolaisen ja makeankin! Avaja, armas lemmittyin, avaja ovesi mulle, Sillä joutuisasti olen ma rientänyt yli veen — —
Tässä kohti, Zoën sanomattomaksi hämmästykseksi ja ihastukseksi, ovi todella avautui, ja hän oli suorastaan tukehtua ilosta.
Kapteeninvaimo ilmestyi himmeään iltavalaistukseen, seisoen tarkoin oven sisäpuolella, ja Zoë tunsi hänet heti Gorliaksen antamasta kuvauksesta. Vahdit, ollen täysin kuuroja, eivät ensi aluksi tienneet oven avautumisessa, kun he katsoivat suoraan eteensä. Roteva nainen puhui matalalla äänellä.
"Neljän varpaan ja viiden varpaan kautta", sanoi hän, ikäänkuin vastaukseksi Zoën laulamiin sanoihin.
Tyttö ei hukannut aikaa, sillä siihen ei ollut varaa, ja vaikka valaistus oli niukka, näki hän neljä tai viisi asestettua afrikalaista olevan sisällä pienessä huoneessa, joten hänen olisi ollut mahdotonta antaa kirjettään.
"Sanokaa hänelle, että Carlo Zeno pyytää häntä olemaan valmiina heti", virkkoi hän nopeasti, "ja olemaan hämmästymättä mitään, mitä tapahtuu."