"Hänen oikea nimensä on Bianca Giustiniani; hän on syntyperältään venetsialainen, ja hänen isänsä ja äitinsä kuolivat täällä ruttoon kohta hänen syntymänsä jälkeen. Ymmärrättehän, herra, sellaisissa olosuhteissa, vaikka neiti kutsuikin itseään orjaksi, on messer Marco Pesaron antama tehtävä senluontoinen — —"
"Omobono", sanoi Zeno, keskeyttäen hänet uudelleen, "toimita tänne pappi heti paikalla. Minä aion mennä naimisiin."
"Naimisiinko, herra?" pikku kirjuri oli ällistyksissään.
"Lähetä Vito hakemaan pappia!"
Ja ennenkuin Omobono ehti sanoa enempää, oli Zeno lähtenyt huoneesta.
Hän tapasi Zoën seisomassa avonaisen ikkunan ääressä, josta aamuauringon paiste virtaili vielä sisään. Zoën hiukset eivät olleet vielä kammatut, vaan valuivat silkkisinä aaltoina hänen harteilleen, vielä kylvystä kosteina. Hän oli hiukan kalpea, niinkuin pimeässä huoneessa puhjennut kukka, ja hänen pukunaan oleva karhea silkkivaippa, jonka hän oli vetänyt tiukasti ympärilleen, tehosti vastakohdallaan hänen hipiänsä väriä ja hienoutta sekä hänen herkän ja henkevän suunsa suloista raikkautta.
Zeno otti häntä kädestä ja katsoi häneen vakavana ennenkuin puhui. Vain kaksi yötä ja yksi päivä oli kulunut siitä, kun hän oli ymmärtänyt sen, mikä oli jo viikkoja piillyt hänen sydämessään. Sama totuus oli hiipinyt Zoënkin sydämeen, mutta hän oli tiennyt mitä se merkitsi.
"Sinä säilytit salaisuutesi hyvin", sanoi Zeno — "liiankin hyvin!"
Zoë pudisti päätään, luullen Zenon puhuvan hänen rakkaudestaan.
"Te tiesitte sen aikoja sitten", vastasi hän. "Ja mitä ette tiennyt, sen arvasitte. Te säilytitte oman salaisuutenne paljoa paremmin."