"Ei", sanoi Zeno, "sinä et ollut ymmärtänyt."
"Mutta olihan, herra — —"
"Omobono, minä olen usein varoittanut sinua uteliaisuudestasi."
"Kyllä, herra. Minä rukoilen joka päivä voimaa sitä vastustamaan. Kuitenkin, vaikka tiedänkin sen synniksi, se joskus johtaa minut saamaan tietoa asioista, joista on hyötyä. Minä en luule, että jos te tietäisitte mitä minä tiedän, te pitäisitte mahdollisena lähettää — —"
"Sinä puhut liian paljon", sanoi Zeno. "Jos sinulla on jotakin sanottavaa, niin sano se. Jollei sinulla ole mitään sanottavaa, niin älä sano mitään. Mutta älä jaarittele. Mitä sinä olet saanut tietoosi?"
Kun Omobonolta täten riistettiin pitkän tarinan kertomisen nautinto, koetti hän tunnontarkasti ilmaista tietonsa mahdollisimman harvoin sanoin.
"Neidin nimi ei ole Arethusa, herra. Ennenkuin hän möi itsensä Rustanille pelastaakseen omaisensa nälkään nääntymästä, oli hänen nimensä Zoë Rhangabe, Andronikuksen mestauttaman protosparthoksen tytär — —"
"Rhangabe?" toisti Zeno, uskomatta häntä; sillä se oli ylhäinen nimi, ja on vieläkin.
"Niin, herra. Mutta sekään ei oikeastaan ollut hänen nimensä, sillä Rhangabe ja hänen vaimonsa olivat ottaneet hänet kasvatikseen, kun heillä ei ollut lapsia, mutta jälkeenpäin heille syntyi kaksi poikaa — —"
"Hiiteen heidän poikansa!" keskeytti Zeno. "Kuka hän on?"