"Olet tehnyt oikein hyvin", sanoi isäntä. "Entisaikaan, Omobono, kunnioitettiin marttyyreinä niitä, jotka kuolivat uskonsa tähden, mutta niitä, jotka kärsivät ja jäivät eloon, pidettiin jälkeenpäin arvossa rippi-isinä. Se on nyt sinun asemasi."
Tämän tiedonpätkän oli Zeno hankkinut muiden samanlaatuisten ohessa odottaessaan pääsevänsä Patraksen tuomioherraksi. Omobonon sydän lämpeni kehuista.
"Ja rippi-isällä on se etu, herra, että hän on elossa ja voi vielä olla hyödyksi", uskalsi hän huomauttaa, vaikkakin hiukan arasti.
"Aivan niin", myönsi Zeno. "Elävä koira on parempi kuin kuollut leijona. Tarkoitan tietysti vahtikoiraa, Omobono", lisäsi hän hiukan kiiruusti, "uskollista vahtikoiraa."
Omobonon olemus sinä aamuna ei muistuttanut lauman vartijaa, paimenen pörröistä ystävää. Ei vähääkään; mutta hän oli mielissään, ja kun hänelle sanottiin, että hänen oli käärittävä kimpsunsa kokoon ja valmistauduttava lähtemään Konstantinopolista tehdäkseen pienen matkan Venetsiaan, sai ihastus suorastaan hiukan punaa hänen harmaille poskilleen.
"Ja saanko kysyä, herra", aloitti hän, "miten menetellään — —" hän pysähtyi ja katsahti merkitsevästi kattoon, osoittaakseen talon yläkerrosta, — "neidin suhteen?" lisäsi hän, päättäen lauseensa viimeinkin.
"Hän lähtee mukaamme", vastasi Zeno lyhyesti.
"Kyllä, herra. Mutta saanko kysyä, tuleeko kuulumaan minun velvollisuuksiini vastata hänestä?"
"Sinun?" Zeno katsoi pikku mieheen peittelemättömällä hämmästyksellä.
"Tarkoitan, herra, messer Marco Pesaron puolesta. Minä olin ymmärtänyt — —"