"Ei. Ole minun luonani. Anna minun katsella sinua. Muuta en tarvitse."
Zoën puhe tuli lyhyinä, lempeinä lauseina, niinkuin suutelot puoliunisilta huulilta, kun on pieni uinahdus joka lauseen välillä. Mutta vielä hänen uneen vaivuttuaankin Zeno oli yhä polvillaan hänen vieressään, ja aika ajoin Zoën ruumis vavahti ja hän veti äkkiä syvään henkeään, ikäänkuin hänen karsimansa tuska olisi uudelleen vihlaissut häntä, vaikkakin enemmän muistona kuin todellisena kärsimyksenä.
XX LUKU.
Zeno poistui hänen luotaan sittenkuin hänen hengityksensä oli käynyt rauhalliseksi, käskettyään molempien nuorten tyttöjen valvoa vuorotellen hänen vieressään, tai ainakin panna nukkumaan hyvin lähelle häntä siltä varalta että hän heräisi ja kutsuisi heitä. Zeno oli itsekin väsymyksen ja nälän uuvuttama, sillä hän ei ollut pannut suuhunsa mitään edellisenä iltana Zoën luona syömänsä illallisen jälkeen. Hän meni alakertaan omiin huoneisiinsa, minne Vito oli laittanut hänelle ruokaa ja viiniä, joita hän oli pyytänyt Gorliaksen nauttimaan seurassaan. Mutta tuo entinen tähtienselittäjä oli mennyt, ja talon isäntä söi ja joi yksinään sinä iltana, hymyillen aika ajoin muistellessaan kuivassa vesisäiliössä viettämiään pimeitä tunteja, ja antaen Vitolle määräyksiä matkaa varten, jolle oli lähdettävä huomenna, jos mahdollista. Ja Vito esitti hänelle seikkaperäisen kertomuksen kaikesta mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut.
Nyt kun vaara oli ohi Zoëhen nähden, oli Zeno ylen onnellinen. Sisimmässään oli tuo soturi inhonnut sitä rauhallista kauppiaan elämää, jota hän oli suvainnut viettää enemmän kuin kaksi vuotta, ja mielikuvituksessaan hän piteli jo käsillään peräsintä, suolaiset pirskeet kostuttivat hänen kasvojaan, ja hänen laivansa viiletti vapaana ihmeellisiä seikkailujen saaria kohti.
Mutta niistä määräyksistä, joita hän antoi illallista syödessään, Vito ymmärsi, ettei hän aikonut lähteä yksin. Milloin ennen oli Carlo Zeno ottanut upeita mattoja, pehmeitä tyynyjä, hopeamaljoja ja hienoja ruoka-aineita mukaansa merelle, paitsi kauppatavarana, paaleihin sullottuna ja ruumaan ahdettuna? Telttavuode maalla, riippumatto merellä riittivät hänen mukavuudekseen. Vito painoi muistiinsa joka määräyksen, ja kun aika oli käsissä, ei hän ollut unohtanut mitään; mutta hän ei tehnyt kysymyksiä.
Varhain aamulla, saatuaan tietää Zoën vielä nukkuvan, Zeno lähti alas satamaan ja sai tietää, että Sebastian Cornerin laivan oli määrä lähteä matkalle seuraavana päivänä aamunkoitteessa, saman aluksen, joka oli tuonut Venetsiasta sen kirjeen, jonka johdosta hän oli tullut ostaneeksi Arethusan; aluksen, jossa Arethusa olisi lähetetty Marco Pesarolle, jollei Zeno olisi ajatellut asiaa tarkemmin, ennenkuin nosti ne kolmesataa tukaattia.
Sebastian Corner oli urhea laivanpäällikkö yhtä hyvin kuin liikemieskin, ja täysin luotettava; ja kun Zeno oli näyttänyt hänelle asiakirjan, jolla Tenodos lahjoitettiin Korkealle Tasavallalle, ei hän epäröinyt, vaan lupasi auttaa Carlo Zenoa saamaan tuon saaren haltuunsa kolmen päivän kuluessa, ennenkuin Johannes ehti muuttaa mieltään. Niin oli asia päätetty, ja Zeno lähti kotiinsa, ilmoittaen lähettävänsä matkatavaransa laivaan päivän kuluessa.
Kotiin tullessaan hän tapasi kirjurin odottamassa häntä valitusvirsineen. Omobono oli näöltään ja ololtaan kuin vanhahko kipeä lammas, ollen hyvin pahoillaan omasta puolestaan ja kauheasti huolissaan, ettei häntä vain moitittaisi siitä mitä oli tapahtunut, sekä samalla yhtä paljon peläten sitä, että saisi nuhteita liian paljosta puhumisesta. Hän oli suoriutunut rauhallisen elämänsä kauheimmasta koetuksesta hyvin urhoollisesti, niin hän uskoi; ja jos Zeno olisi nimittänyt häntä kaakattavaksi kanaksi sinä aamuna, olisi sen tuottama järkytys ehkä pannut sekaisin hänen päänsä ja varmasti murtanut hänen sydämensä.
Mutta Zeno oli saanut Vitolta selostuksen taloaan myllertäneistä tapahtumista ja tiesi, että Omobono oli tehnyt parhaansa, siihen katsoen mikä olisi voinut olla hänen pahimpansa, arkaluontoinen kun oli.