Zenon kasvot muuttuivat. Gorlias näki sen, nyt etäällä olevien soihtujen himmeässäkin valossa. Se oli samanlainen muutos, joka nähdään mestarimiekkailijan kasvoilla, kun hän tekee mielessään surmapäätöksen, siihen saakka vain puolustauduttuaan, koska hänen vastustajansa on yrittänyt käyttää jotakin halpamaista, murhaavaa miekkailutemppua. Mutta Zeno ei virkkanut mitään, astellessaan joutuisasti seuralaisensa rinnalla. Gorlias oli löytänyt Zoën ja vienyt hänet tornin alempaan huoneeseen, jonka vahdit olivat jättäneet tyhjäksi. Kapteenin vaimo oli seisonut ovella, uskaltamatta mennä ulos puolihullaantuneiden sotilasten sekaan. Hänen olisi voinut käydä huonosti heidän käsissään, jos hänet olisi satuttu juuri sillä hetkellä tuntemaan keisarin vanginvartijan vaimoksi. Senvuoksi hän oli seisonut holvikäytävässä katselemassa ja kuuntelemassa, ja Gorlias oli antanut Zoën puolipyörtyneenä hänen hoiviinsa siksi aikaa kuin hän meni hakemaan Zenoa.
Vaimo oli ottanut tytön polvilleen kuin lapsen, istuen itse seinää pitkin kulkevalle kapealle kivipenkille, sillä huoneessa ei ollut minkäänlaisia huonekaluja. Zoën pää lepäsi rotevan naisen olkapäällä, ja nainen silitteli ja taputteli hellävaroin hänen ruskeaa tukkaansa ja tuuditti häntä sivuttain polvillaan, lastenhoitajien tapaan. Hän ei tiennyt mikä asia oli, mutta hän tunsi tytön samaksi, joka oli tuonut sanan ja otettu kiinni oven edustalla.
Sitten Zeno tuli, ja samassa hetkessä hän oli Zoën vieressä; nojaten toisella polvellaan kivipenkkiin hän kumartui alas ja nosti ihanan pään omalle käsivarrelleen.
Zoë tunsi hänen kosketuksensa, käänsi kasvonsa ylöspäin suurella ponnistuksella, sillä hänen voimansa olivat ihan lopussa, ja hänen silmäluomensa, jotka olivat olleet vain puoleksi sulkeuksissa niinkuin kuolevalla, värähtivät ja avautuivat, ja hetken verran hänen silmänsä loistivat kirkkaina. Hänen äänensä kuului Zenon korviin kuin jostakin kaukaa, melkein toisesta maailmasta.
"Pelastettu! Ah, Jumalalle kiitos! Se maksoi vaivan!"
Sitten hän pyörtyi kokonaan Zenon syliin, mutta Zeno tiesi ettei se merkinnyt kuolemaa, sillä hän oli nähnyt monta hengenlähtöä, ja merkit olivat hänelle tutut.
Hän otti Zoën kokonaan syliinsä ja kantoi hänet keveästi ulos avoimesta ovesta, missä Gorlias odotti; ja Gorlias tiesi sen vanhan laiturin, missä Vito odotti veneineen vähän matkaa tornista alaspäin, ja hän auttoi venemiestä soutamaan heidät kotiin.
Näin päättyi tuo pitkä päivä, josta oli niin vähällä tulla Zoën viimeinen, ja Zenonkin; ja kun Zoë jälleen avasi silmänsä ja huomasi makaavansa omalla sohvallaan lamppujen vienossa loisteessa, ja katsoi Zenon huolehtiviin, rakastaviin kasvoihin, hälveni kaikki väsymys hänen omilta kasvoiltaan, ja hetkisen hän tunsi itsensä voimakkaaksi kuin äsken levolta heränneenä; sitten hän ojensi ylös molemmat kätensä, vaikka vasemman käsivarren nostaminen teki hyvin kipeää, kiersi ne Zenon kauniin ruskean kaulan ympäri ja veti hänet likelleen sanaakaan sanomatta.
Sitä kesti vain hetken. Hänen voimansa uupuivat jälleen, ja Zeno tunsi hänen pienten kättensä herpaantuvan; siksi hän polvistui sohvan viereen ja laski poskensa Zoën pieluksen laidalle, niin että saattoi katsella häntä silmiin, ja he hymyilivät molemmat; ja Zenon hymy oli huolestunut, mutta Zoën tyytyväinen. Zeno ei tiennyt mitä he olivat hänelle tehneet, mutta hän oli varma siitä, että Zoë tarvitsi hoitoa.
"Sinä kärsit", sanoi Zeno. "Mitä minä teen? Lähetänkö hakemaan lääkäriä?"