Mutta ulkona kasvoi myllerrys ja melu, kun kansaa työntyi avaraan pihaan tunkien takaapäin ennentulleita.
Sitten pihan kulmassa olevan tornin ovi aukaistiin sisältäpäin, ja afrikalaiset mykät tulivat ulos ja liittyivät toisiin sotilaisiin, ja korkealla olevasta ikkunasta kapteeni vaimoineen katseli alas, ja vaimonsa selityksien auttamana kapteeni ymmärsi, että hänen oli aika laskea vankinsa vapaaksi, jollei hän aikonut antaa väkijoukon repiä itseään kappaleiksi, vaikk'ei hän voinutkaan yhtään ymmärtää, kuka se oli, jonka hän näki hevosen selässä soihtujen valossa kultakaapuun puettuna, keisarillinen päähine päässään, sillä hän tiesi varsin hyvin, että niinkauankuin ylhäällä olevan vankihuoneen avain riippui hänen vyöllään, ei Johannes voinut päästä ulos. Väkijoukon huudosta ei kuitenkaan voinut mitenkään erehtyä, ja hänen vaimonsa hoputti häntä olemaan hukkaamatta aikaa.
Väkijoukko lainehti nyt tornia kohti, Zenon ja keisarin johtamana, jotka merimiehineen ja veistämötyöläisilleen pysyttelivät joukon eturinnassa voidakseen ensimmäisinä laskeutua ratsuiltaan ja mennä torniin, ja sitten merimiehet pidättelivät tungeksijoita, sanoen heille Johanneksen menneen vapauttamaan nuorinta poikaansa, ja ne kaksi miestä, joilla oli nuo suuret rahapussit, viskelivät runsaita kourallisia kansanjoukkoon, tehdäkseen heidän odotuksensa hupaisemmaksi.
Mutta kun Zeno ja keisari tulivat jälleen näkyviin, olivat Johanneksen kasvot kokonaan peittämättömät ja kultakangasviitta riippui löysänä hänen hartioillaan; ja lukuisain soihtujen hohteessa jokainen tunsi, että se oli itse Johannes eikä kukaan muu, ja ihmiset hurrasivat ja kirkuivat äänensä käheiksi.
Keisarin ja Zenon perässä tuli mies, jonka kukaan ei ollut nähnyt menevän sisään heidän kanssaan, ja hänellä oli hyvin harva parta ja vaatimaton ruskea puku, vaikka jalassa olikin ratsusaappaat, ja hän oli Gorlias Pietrogliant, joka oli näytellyt niin hyvin Zoën hänelle sepittämän osan.
Mutta Zeno ei tiennyt mitään Arethusasta, eilisestä orjastaan ja eilisillan jälkeisestä sydämensä valitusta, sillä tämän hurjan puolituntisen kiireessä ja touhussa ei Gorlias voinut kertoa hänelle mitään, paitsi että hän oli Gorlias eikä keisari, ja että asiakirja, jolla Tenedos luovutettiin Venetsialle, oli allekirjoitettuna hänen povessaan; ja Zeno otaksui hänen sepittäneen koko tämän ihmeellisen suunnitelman, joka näytti niin yksinkertaiselta niinpiankuin sitä alettiin toteuttaa. Arethusa, niin hän luuli, oli hyvässä turvassa kotona; unettomana, odotuksesta väsyneenä, levottomuudesta väräjävänä ehkä, mutta turvassa. Nyt, kun suuri työ oli tehty, kun Andronikus oli vangittu ja hänen isänsä Juhana palautettu valtaistuimelle, oli Carlo Zenon ainoana ajatuksena lähteä Konstantinopolista viipymättä, ennenkuin keisari ehti ottaa takaisin sanansa ja peruuttaa Tenedoksen luovutuksen. Sillä Zeno ei luottanut itämaisiin ruhtinaisiin ja pelkäsi kreikkalaisia silloinkin kuin he lahjoja tarjosivat. Nopealla venetsialaisella laivalla ja hyvän tuulen avulla voisi tuolle halutulle saarelle ehtiä kahdessa päivässä, jopa vähemmässäkin; sen käskynhaltija oli aina ollut sydämessään uskollinen Johannekselle ja tottelisi sen asiakirjan määräystä, jonka Gorlias oli pistänyt Zenon käteen tornissa, ja jos kerran Pyhän Markuksen viiri kohotettaisiin linnoituksen harjalle, oli varsin vähän mahdollista, että kukaan vihollinen kykenisi riistämään sitä sieltä alas.
Sentähden, juuri kuin sotilaat olivat nostamassa Johannesta ratsulta kantaakseen hänet valtaistuinsaliin hurjalla riemulla, laskeutui Zeno nopeasti satulasta, raivautui pois tungoksesta ja oli juuri rientämäisillään porttia kohti, kun Gorlias tapasi hänet jälleen.
"Arethusa pyytää teitä tulemaan luokseen", sanoi Gorlias.
"Minä olen menossa — —?"
"Ei. Hän on täällä. Tämä oli kaikki hänen suunnittelemaansa; hän pani sen takia henkensä vaaraan, me myöhästyimme joitakin minuutteja, ja häntä on kidutettu. Tulkaa joutuin!"