"Puhu!" huusi hän, matalalla ja vihaisella äänellä. "Sano minulle missä vaara on, tai se elävä on syövä sinun sydämesi!"
Silloin tuli vastaus, mutta ei Zoën äänellä, eikä yhdellä äänellä, vaan monien voimakkaiden, syvien äänten kaiuttamana; ja vaikka sanat olivat sekavat, saattoi niistä joitakin erottaa varsin hyvin; ja ne ilmoittivat velttohuuliselle pelkurille, missä vaara oli, sillä se oli hänen kimpussaan.
"Johannes! Johannes hallitsee! Jumala ja keisari! Keisari Johannes!"
Tätä huusivat äänet portilta, kun joukot tulvivat pihaan, pyyhkäisten vahdit ja henkivartiat tieltään niinkuin tuulenpuuska pyyhkäisee kuivat lehdet. Vain yksi hengenveto ajatus- ja päätöksenteko-aikaa käytettävänään, tulipunamekkoiset henkivartiat syöksähtivät Andronikuksen ympärille kuin veriset aallot syvässä hämärässä, ja hän vaipui alas heidän sekaansa ja kuuli heidän vastaavan saapuvalle väkijoukolle: "Johannes hallitsee! Keisari Johannes!" Zoë kuuli huudon tuskiensa läpi ja unohti kivun hetkiseksi, ja samassa häntä kiinni pidellyt afrikalainen viilsi poikki kiduttajan siteen, tempasi pähkinänkuoren hänen kainalonsa alta elävine sisältöineen ja viskasi ne menemään; sillä hän oli nähnyt Andronikuksen vaipuvan alas ja tiesi, että nyt oli uusi herra vallassa. Silloin jotkut miehistä, jotka muistivat sen jälkeenpäin, näkivät kalmannaamaisen miehen konttaavan maassa etsien aarrettaan, joka voi saada sitkeimmänkin uhrin puhumaan ennenkuin ehti laskea kahteensataan; sillä hän palveli keisaria, olipa sitten keisarina kuka hyvänsä, niinkuin hän ja hänen isänsä ennen häntä olivat palvelleet jo useita. Ei kukaan surmannut koskaan kiduttajaa. Niinpä hän ryömi tallaavien jalkojen seassa nelinkontin tuntematta mitään, toivoen löytävänsä lemmikkinsä ja saavansa sen vahingoittumattomana takaisin povellaan olevaan häkkiin. Ja kun hän löysi sen pähkinänkuoresta, jossa se vielä oli, sen merkillisen onnen avulla, joka suojaa kaikkea pahaa, nauroi hän kuin mielipuoli ja pujahti henkivartiain säärien välistä nelinkontin ja juoksi palatsiin.
Zoë oli aukaissut silmänsä, ja tuska oli hävinnyt, jättäen vain tykytyksen jälkeensä, ja hän kokosi revityn vaatteensa kaulalleen toisella kädellään niin hyvin kuin taisi ja pujahti pois väen myllerryksestä; ja kaikista niistä, jotka tuon ensimmäisen huudon kuulivat, ainoastaan hän yksin tiesi, kuinka kansa saattoi hurrata vapautettua keisaria, kun Johannes vielä oli ylös torniin suljettuna ja kuuromykkien neekerien vartioimana; ja suunnitelmansa voiton riemussa hän unohti kaiken muun paitsi rakastamaansa miestä, ja hän oli nyt turvassa, siitä ei ollut epäilystäkään. Eikö hän ollut valtaanpalautetun Johanneksen ystävä? Sotilaat eivät uskaltaisi, henkeään peläten, pitää häntä nyt vankina tuntiakaan, hetkeäkään.
Ja tuollahan hän tosiaan ratsastikin väkijoukon eturivissä, keisari Johanneksen oikealla puolella. Zoë tunsi hänet, vaikka viimeinen harmaa valo oli häviämässä taivaalta. Hän olisi tuntenut hänet pimeässäkin, hänestä tuntui, että vaikka hän olisi ollut sokea, olisi hän tuntenut että hän oli lähellä; ja hänen ilonsa nousi hänen kurkkuunsa, kaiken kestetyn kidutuksen jälkeen, ja miltei tukehdutti hänet, niin että hän hoiperteli epävarmasti ja haukkoi henkeään.
Zeno oli keisari Johanneksen oikealla puolella, "Kauniin Johanneksen", jota kansa oli kerran rakastanut ja jota se oli nyt valmis rakastamaan uudelleen, maistettuaan niitä skorppiooneja, joilla Andronikus oli heitä kestinnyt. "Kaunis Johannes" komeine ruskeine partoineen — jolle soihtujen valo nyt heijastui — istui ratsun selässä, kultakangasviitta ympärillään ylt'yleensä kuin piispan kaapu, niin että se peitti hänen kätensä ja puolet ohjaksista kummallakin puolella, samoinkuin myöskin takaosan päästä ja suuren osan poskia; hänellä oli vielä korkea keisarillinen päähine, joka varjosti hänen silmiään. Kansa oli tuntenut hänet enemmän hänen komeasta parrastaan ja kultakangasviitastaan kuin kasvoistaan, mutta parrasta ei voinut erehtyä; ja sitäpaitsi, olihan hänen seurassaan miehiä, jotka viskelivät rahoja väkijoukkoon, ja ne rahat olivat hyviä. Mutta ne hänen kannattajansa, jotka olivat lähinnä häntä ja Zenoa, ja jotka ympäröivät heitä molempia puolustaakseen heitä, jos tarpeen olisi, olivat melkein kaikki merimiehiä, venetsialaisia laivanrakentajia ja veistämötyömiehiä, vaikka Toktamishin tatarilaiset olivatkin ihan heidän takanaan, kauheasti karjuen ja kolistellen pitkiä tupsuniekka-keihäitään toisiaan vasten tapansa mukaan, niin että niiden puuvarret pitivät yhtämittaista meluisaa kalsketta; ja muita sotilaita oli liittynyt heihin sadoittain, ja heidän perässään tungeksivat Konstantinopolin käsityöläiset, bulgarialaiset rautasepät, italialaiset kivenhakkaajat ja muurarit, maurilaiset asesepät ja Damaskon syyrialaiset miekkasepät, sisilialaiset köydenpunojat, persialaiset silkkikankurit, smyrnalaiset matonkutojat, aleksandrialaiset liinakankurit ja monet muut; ja joka miehellä, joka ei ollut sotilas, oli kädessään jokin aseentapainen —. vasara, moukari, tai matonkutojan sauva tai vain vankka kalikka. Ja he juoksivat, työnsivät ja painautuivat portista sisään, leviten jälleen pihalla, hurraten ja kirkuen Johannekselle kymmenellä kielellä yht'aikaa.
Keisari Johannes istui aivan hiljaa ratsullaan viittaansa verhottuna, mutta Zeno ratsasti eteenpäin, kunnes oli ihan sen henkivartia-ryhmän vieressä, joka oli vetänyt alas Andronikuksen, ja hän kohotti kätensä huutaen miehille kieltäen heitä surmaamasta, äänellä joka kajahti yli hirveän melun; ja hän ehti juuri parhaiksi ennenkuin se oli myöhäistä, sillä häntä toteltiin vasta sittenkuin hän lupasi palkinnon.
"Kymmenen naulaa kultaa sille, joka ottaa Andronikuksen elävänä vangiksi!" huusi hän.
Sillä sen hinnan oli Andronikus määrännyt hänen päästään sinä aamuna, ja mikä riitti Zenolle, riitti keisarillekin. Niinpä puolikymmentä henkivartiaa raahasi miehen elävänä palatsiin, sitoen hänen kätensä lujasti selän taakse, riistäen hänen yltään jalokivet ja kullan, potkien hänet ovenvartijan majan takana olevaan pieneen salahuoneeseen, jonka oven he sulkivat. Siellä kyykötti kalmannaamainen mies pimeässä nurkassa puhallellen hiiliä hehkumaan saviastiassa, koska hänet voitiin pian kutsua uuteen työhön, ja jollei etikka ollut todella kiehuvan kuumaa, ei sen höyry sammuttaisi silmäin näköä. Lattialla maatessaan Andronikus saattoi nähdä hänet.