Sitäpaitsi, jos hän kuolisi, tapahtuisi se hyvän asian vuoksi, yhtä hyvin kuin Zenon vapauttamiseksi. Sentähden hän nyt, kun ratkaisu oli tullut, katsahti viimeisen kerran Andronikuksen kasvoihin, velttohuulisiin ja julmiin, ja sulki sitten silmänsä ja rukoili Jumalaa, ettei hän horjuisi eikä lausuisi sanaakaan, joka voisi ehkäistä täyttymystä, jos se oli lähellä, niinkuin hän yhä toivoi.
Hän tunsi kolean ilmanhengen olkapäässään ja kyljessään, ja sitten painettiin jokin pieni ja kova esine hänen ruumistaan vasten juuri kainalon alle; ja kädet, jotka tuntuivat kovilta kuin sarvet, mutta olivat hirmuisen joutuisat ja taitavat, kietoivat siteen hänen ympärilleen vetäen sen kireälle, ja se piti esineen paikoillaan.
Mutta tuon esineen alla, joka oli saksanpähkinän kuoren puolikas, liikkui jotakin elävää hitaasti ympäriinsä. Mitään varsinaista kipua ei tuntunut aluksi, mutta Zoë tunsi, että tuo hidas ja hieno ärsytys voisi tehdä hänet hulluksi.
Sitten vihlaisi äkkiä hurja tuska hänen lävitsensä saattaen hänet vääntelehtimään vasten tahtoaankin, mutta monet kädet pitelivät häntä nyt kiinni, eikä hän voinut liikkua. Kauhea poraajakuoriainen oli alkanut kaivaa uomaansa hänen lihaansa saksanpähkinän kuoren alla.
Kalmannaamainen mies oli katsellut häntä tarkkaavaisena, ja kun hän näki hänen sävähtävän, kuului hänen nariseva äänensä keskeltä äänettömyyttä.
"Hän on puhuva ennenkuin ehditte laskea kahteensataan", sanoi hän.
XIX LUKU.
Zoë oli sulkenut silmänsä voidakseen paremmin kestää kipua, ja pienoinen veripisara valui hiljakseen hänen huulestaan, jota hän oli puraissut kidutuksen ensi hetkellä. Se piirsi ohuen, tumman viirun hänen suustaan alaspäin, hiukan vasemmalle puolelle, yli valkoisen leuan. Hän hengitti syvin ja vavahtelevin nyyhkäyksin yhteenpuristettujen hampaittensa välitse, mutta mitään muuta ääntä hän ei päästänyt noina hirmuisina sekunteina. Hän rukoili, että kuolema tulisi pian, mutta hän ei pyytänyt voimaa pysyä vaiti; sitä hänellä oli, Carlo Zenon tähden ja sen oikeudenmukaisen koston tähden, joka saavuttaisi Andronikuksen hänen kuoltuaan, jollei häntä vain varoitettaisi edeltäpäin siitä, mikä ehkä jo oli niin lähellä. Zoë luuli voivansa kuolla jo tuohon pelkkään tuskaan, hän oli varma, että hän pyörtyisi tajuttomaksi, jos sitä kestäisi vielä muutamiakaan hetkiä.
Keisari kumartui satulassaan nähdäkseen hänen tuskanvääristämät kasvonsa selvemmin tummenevassa hämärässä ja kuullakseen pienimmänkin sanan, minkä hän lausuisi; ja hänen veltot huulensa liikkuivat, sillä hän laski itsekseen, päästäkseen kahteensataan, jonka jälkeen tyttö ei enää kestäisi enempää, vaan ilmoittaisi hänelle mistä vaara uhkasi. Sillä kalmannaamainen mies tunsi ammattinsa ja hänen kokemuksensa oli ollut laaja ja pitkäaikainen, ja keisari tiesi ettei hän koskaan tehnyt erehdystä. Muuten, kreikkalainen ministeri hymyili pelkästä nautinnosta näkyä katsellessaan ja toivoi, että hänen herransa käskisi heidän ottaa tytön hengiltä hyvin hitaasti kiduttaen. Henkivartiatkin tungeksivat liki toisiaan nähdäkseen, mutta he eivät olleet nyt kaikki vaiti; sillä heidän joukossaan oli urheita miehiä, Mustanmeren takaisilta jylhiltä vuorilta olevia rajuja seikkailijoita, jotka eivät pelänneet Jumalaa, keisaria eikä ihmisiä; ja he eivät pitäneet siitä mitä näkivät, ja he sanoivat toisilleen sanoja vierailla kielillä, joita kreikkalaiset eivät ymmärtäneet.
Andronikus laski hitaasti kahteenkymmeneen, sitten vielä hitaammin neljäänkymmeneen, ja tytön kiivas hengitys ärsytti häntä.