"Pane hänet puhumaan mitä hän tietää", sanoi keisari, rauhoittuen jälleen, kun tyttö oli lujasti afrikalaisen suurissa kourissa.
Hän kallistui hiukan eteenpäin, kuullakseen paremmin sanat, jotka kipu kiskoisi Zoën huulilta, ja kreikkalainen ministeri asettui mukavaan asentoon satulassaan nauttiakseen harvinaisesta huvista nähdä kaunista ja ylhäistä tyttöä kylmäverisesti kidutettavan puolensadan miehen silmäin edessä. Muutamat henkivartioistakin tunkeutuivat liki toisiaan nähdäkseen; mutta heidän joukossaan oli joitakin, jotka olivat palvelleet Rhangaben komennossa, ja nämä katsahtivat toisiaan silmiin ja virkkoivat sanoja miltei kuiskaavalla äänellä, mikä yhdessä paisui matalaksi muminaksi, samanlaiseksi kuin hiljaisina öinä meren rannalla juuri ennenkuin pakovesi kääntyy vuokseksi.
Auringonlaskun rusotus oli himmennyt, mutta vielä oli siksi valoisaa, että saattoi hyvin nähdä tumman mustelman kiduttajan kalmankelmeässä naamassa sillä kohtaa, mihin Zoë oli kaikin voiminsa iskenyt.
Mies aukaisi vanhan nahkapussinsa ja hänen tahraiset kätensä kopeloivat sen sisällystä, rautoja, jotka olivat ruskeita mutta ei ruostuneita, ruoskansiimoja, joihin oli palmikoitu rautalankaa, sekä kummannäköisiä kapineita, joissa oli hyvinvoideltuja, helposti kiertyviä ruuveja.
Mutta kaikki nämä hänen kyhmyiset sormensa hylkäsivät. Hän tunsi jokaisen kosketukselta. Ne olivat varsin hyviä tavallisille orjille, tai ehkä petollisille hankitsijoille, tai vieläpä valehtelevalle hovimiehellekin. Korkeasyntyiselle neito-uhrille hänellä oli paljon hienompi ja valitumman pureva ase kuin yksikään noista kapineista, ja hän tallensi sitä kalliina aarteena, luovuttamatta sitä koskaan luotaan päivällä tai yöllä; sillä se oli lähetetty hänelle hyvin kaukaa etelästä suuriarvoisena lahjana; ja se oli elävä ja tarvitsi hänen ruumiinsa lämpöä lakkaamatta, ettei se kuolisi. Mutta pussissa oli jotakin siihen kuuluvaa, mikä täytyi löytää ennenkuin se voitaisiin ottaa pienestä hopealankahäkistään kalmannaamaisen miehen povelta.
Hän löysi sen. Hänen tahraiset kätensä vetivät pussista esiin kuivan saksanpähkinän. Vyöllään olevan veitsen kärjellä hän halkaisi sen varovasti, kaivoi pähkinän pois toisesta kuorenpuoliskosta, viskaten toisen takaisin pussiin.
Kreikkalainen ministeri seurasi hänen toimiaan mitä syvimmällä mielenkiinnolla, mutta Andronikus naputteli maltittomana hansikoiduilla sormillaan satulansa korkeaa kullattua nuppia. Kuitenkin tapahtui kaikki hyvin nopeasti, ja vaikka päivänvalo oli himmennyt, oli sitä vielä riittävästi; ja odottaessaan keisari luki uudelleen Zoëlta pudonneen kirjeen.
Mutta Zoë katseli häntä tyynenä ja pelottomana ja valmiina katsomaan kuolemaakin silmiin, jos niin tarvittiin; hän aprikoi, millä tavalla Zeno menettelisi Andronikukseen nähden, kun kaikki tulisi tunnetuksi. Ja hän näki punaista hänen ympärillään ja takanaan ja vieressään aina hänen polviinsa asti, henkivartiain nuttujen punaa, jotka olivat kuin tulipunaisia läikkiä hämärässä ilmassa.
Vielä kerran hirnui levoton hevonen kaukana, ja toinen vastasi sille.
Silloin oli kiduttaja valmis. Hän otti veitsen ja viilsi sillä Zoën sinisen pumpulipuvun auki kaulan alta vasempaan olkapäähän ja pitkin kylkeä, ja Zoë koetti olla värisemättäkin, sillä vaikk'ei hän tiennyt mitä oli tulossa, hän tahtoi kuolla urhoollisena; ja kun hän olisi kuollut, tulisivat Zeno ja Gorlias ja kostaisivat hänen puolestaan. Kuolema oli vain kuolema, vaikka kiduttavakin, ja elämässä oli pahempaakin, jolta hän oli säästynyt.