Kalmankasvoinen mies nyökkäsi kaksi kertaa myöntävästi, ja hänen ohuet huulensa vääntyivät ilkeästi, kun Zoë käänsi silmänsä häneen.
"Minä näin tytön vankilassa noutaessani hänen isäänsä mestattavaksi", sanoi hän.
Luisevalla kädellään, joka oli kyhmyinen ja hänen kamalan työnsä saastuttama, hän taittui tytön hienopiirteiseen leukaan, pakottaen hänet kääntämään kasvonsa suoraan häntä kohti; ja Zoë värisi kiireestä kantapäähän hänen kosketuksestaan. Mies tunsi hyvin tuon kouristuksen-omaisen väristyksen, joka karmi uhria hänen ensi kertaa siihen koskiessaan; hän saattoi tuntea sen sormissaan niinkuin soittoniekka tuntee kielten värinän; se oli hänelle tuttu, niinkuin kalamiehen kädelle vavan värinä ja jännitys kalan tarttuessa koukkuun; ja hän hymyili kolkosti.
"Niin", sanoi hän, "hän se on." Ja hän nauroi.
Hän piti yhä kiinni Zoën leuasta ja huojutti hänen kaunista päätään oikealle ja vasemmalle.
Keisarin puhuttua ei ollut kuulunut mitään muuta kuin kiduttajan särisevä ääni, mutta nyt viilsi ilmaa loukatun tytön kiljahdus:
"Katala!"
Hänen pienet kätensä livahtivat äkkiä irti neekerin avarasta kourasta. Ennenkuin tämä sai hänestä kiinni, oli hän riuhtaissut itsensä erilleen molemmista miehistä ja iskenyt raivoisasti nyrkillään kiduttajan kelmeään naamaan; ja vaikka hän oli vain hento tyttö, antoi hänen vihansa hänelle miehen voimat, ja hänen nopeutensa soi hänelle arvaamattoman edun. Mies hoiperteli kolme askelta takaperin, ennenkuin saavutti takaisin tasapainonsa.
"Pitäkää häntä kiinni!" huusi Andronikus, sillä hän pelkäsi, että tytöllä voisi olla puukko vaatteisiinsa kätkettynä, ja hänen molemmat kätensä olivat vapaina.
Mutta vain hetkisen. Vaikka afrikalainen oli suuri kooltaan, oli hän ketterä, ja hän oli Zoën takana. Miltei ennenkuin keisari oli huudahtanutkaan, oli Zoë jälleen vankina, ja mies, jota hän oli lyönyt, oli hänen vieressään kuluneine nahkapusseilleen. Hän katsoi Andronikukseen odottaen käskyä ennenkuin ryhtyi toimeen.