Omobono huomautti, että kuitissa ilmoitettiin saaduksi neljäkymmentä tukaattia noiden kahden tytön hintana, kahdenkymmenenneljän sijasta.
"Rustan Karaboghazdzhi, liialta nimeltä Todenpuhuja, ei myö orjia kahdellatoista tukaatilla", vastasi bukaralainen arvokkaasti. "Sitäpaitsi teidän isäntänne näkee maksaneensa neljäkymmentä, ja te voitte täydellä oikeudella pitää nuo kuusitoista tukaattia itse."
"Se ei olisi rehellistä", vastusti Omobono, pudistellen siistiä harmaata partaansa.
Rustan hymyili säälivästi.
"Te venetsialaiset ette todella ymmärrä liikeasioita", sanoi hän, kiristäen hurstipussin nyörit, johon hän oli työntänyt rahat, ja solmiten ne ylösnoustessaan.
Joitakin minuutteja myöhemmin Omobono tallusteli molempien kantotuolien perässä, ihmetellen kovasti erinäisiä asioita, joita hänelle oli tapahtunut viimeisen vajaan vuorokauden aikana. Sillä hän oli utelias, kuten tiedätte, ja häntä ärsytti tunto siltä, että maailmassa, hänen ympärillään ja hänen lähellään, tapahtui jotakin, jonka luonnetta hän ei edes voinut arvata, ilmeten sellaisissa järjettömissä lauseissa kuin "neljä varvasta ja viisi varvasta" ja "tuolla puolen veden", jotka siitä huolimatta matkaansaattoivat sellaisia todella hämmästyttäviä tuloksia. Edellisestä iltapäivästä lähtien hän oli tavannut neljä henkilöä, jotka tunsivat nuo järjettömät sanat, — neekerittären, hänen bukaralaisen miehensä, Pyhän Sergiuksen ja Bakkuksen kirkonvartijan sekä kreikkalaisen orjatytön, jota hän ei aavistanutkaan siksi kauniiksi olennoksi, jonka hän eilisiltana oli nähnyt kerjäläiskorttelin raunioituneessa talossa. Tyttö oli tänään niin tiheästi hunnutettu, ettei Omobono voinut vähintäkään arvata, minkänäköiset hänen kasvonsa olivat.
Koska tyttö ei tuntenut ainoastaan ensimmäistä tunnussanaa, vaan oli kuiskannut hänelle toisenkin, ihmetteli hän, miks'ei hän ollut käyttänyt tietoaan saavuttaakseen vapautensa. Uskomatonta oli, etteivät ihmiset, jotka tiesivät nuo sanat, olisi kuuluneet johonkin salaiseen veljeskuntaan; mutta jos he olivat veljeksiä, niin kuinka he voivat myydä toisiaan orjuuteen? Omobono oli niin kiintynyt näihin ongelmiin, ettei hän nähnyt missä hän oli, ennenkuin etunenässä kulkeva kantotuoli astui sisään Zenon portista.
Zenoa itseään ei näkynyt. Ovella oleva palvelija antoi Omobonolle suikaleen liinapaperia, jolle kauppias oli kirjoittanut määräyksen. Kirjurin oli vietävä saatettavansa siihen osaan taloa, mikä nyt muodosti naisten huoneiston, ja jätettävä heidät sinne. Zoë totteli Omobonon ohjeita ääneti, yhä hunnutettuna, ja molemmat tytöt sipsuttelivat marmoriportaita ylös hänen perässään, onnellisina kuin pikkulinnut kesäaamuna ja katsellen ihmettelevin silmin kaikkea mitä ympärillään näkivät; sillä he eivät olleet koskaan ennen olleet ylhäisessä talossa.
"Tämä on kokónan huoneisto", sanoi Omobono, astuen sivulle ja päästäen Zoën ohitseen. "Jos kokóna haluaa jotakin, suvaitkoon hän lähettää toisen tytöistä minun luokseni. Minä olen isännän kirjuri."
Hän oli hämmästynyt Zenon mainitessa tyttöä 'neidiksi', mutta kuinka lieneekään, senjälkeenkuin tyttö oli kuiskannut hänen korvaansa orjakauppiaan talossa ja kun hän oli nähnyt hänen liikkeensä ja ryhtinsä hänen mennessään portaita ylös, hän vaistomaisesti kohteli ja puhutteli Zoëta, ikäänkuin tämä olisi ollut häntä ylempi henkilö. Zoë nyökkäsi nyt kiitokseksi, mutt'ei sanonut mitään, ja Omobono poistui. Zoë katsoi hänen jälkeensä ja kuunteli, mutta mitään avaimen vääntämistä ei oven sulkemisen jälkeen kuulunut, ainoastaan kirjurin etääntyvät askeleet marmoriportailla. Sitten hän kääntyi ikkunaan päin, joka oli auki, ja heitti syrjään huntunsa ja katseli ulos Kultaiselle Sarvelle.