"Muistaakseni minä söin kaikki makeiset", vastasi Zoë, kääntyen ja hymyillen hiukan muistellessaan tyttöjen kauhistusta.
Tunnit kuluivat eikä mitään tapahtunut. Jonkun aikaa päivällisen jälkeen Zoë näki yläikkunastaan Zenon tulevan talosta ja laskeutuvan marmoriportaita kauniiseen venheeseen, joka odotti rannassa. Hänen astuessaan venheeseen Zoë vetäytyi kauas taaksepäin ikkunasta, jottei Zeno katsahtaisi ylös ja näkisi hänen olleen katselemassa häntä. Hän kuuli Zenon äänen tämän antaessa määräystä molemmille soutumiehille. Heidän aironsa painuivat veteen hiljaa loiskahtaen, ja kun Zoë jälleen katsoi ylös, soutivat he venhettä pois vastavirtaan, Blachernaen palatsia ja Makeaa Vettä kohti.
Syötyään herkullisinta ruokaa mitä koskaan olivat maistaneet, niin paljon etteivät enää enempää jaksaneet, olivat palvelijatytöt kyyhähtäneet yhdessä matolle vähän matkan päähän emännästään ja nukkuivat sikeästi. Talon varjo piteni, kunnes se vietti oikealla kädellä marmoriportaiden yli tyveneen veteen, ja Peraan ja Galataan kohdistuva kirkas auringonpaiste alkoi muuttua kullankarvaiseksi; samalla tavoin sulattimessa valkoisen hehkuvaksi kuumennettu kulta alkaa jäähtyä, käy kellerväksi ja punajuomuiseksi.
Kun päivä himmeni purppuraiseksi autereeksi ja ilma kävi viileämmäksi, heräsivät molemmat tytöt yht'aikaa, hieroivat silmiään ja ponnahtivat paikalla jaloilleen. Zoë ei ollut edes huomannut heitä, mutta juuri silloin airojen tasainen loiske kuului jälleen, ja hän näki venheen palaavan takaisin, mutta ilman Zenoa. Hän katsoi uudelleen ollakseen varma, että se oli sama venhe, ja toivon säde välähti hänen mielessään kuin suvisalama. Ehkäpä Zeno oli muuttanut mielensä eikä tulisikaan — tänä iltana.
Tytöt muistuttivat häntä isännän viestistä, ja hän antoi heidän pukea hänet uudelleen iltaa varten. He järjestivät hänen tukkansa ja kiersivät siihen helminauhoja, joita he olivat löytäneet santelipuisesta lippaasta pukeutumispöydältä. He ottivat vaatteita vaatekaapeista, ihmeen hienosti ommeltuja liinavaatteita, vaaleita silkkejä ja vienon sinervää hopealangoin kirjailtua samettia. Ja tehtyään parhaansa he pitivät kahta kiillotettua metallipeiliä hänen edessään ja takanaan, jotta hän voisi ihailla itseään. He olivat sytyttäneet useita pieniä lamppuja, jotka olivat asetetut täyteen kuntoon, sillä ulkona oli jo pimeä, ja he olivat kuluttaneet kaksi tuntia Zoën koristeluun. Ja hän hymyili ja taputti heidän poskiaan ja sanoi heitä taitaviksi tytöiksi, sillä hän oli varma, että Zeno oli muuttanut aikomuksensa. Hän ei tulisi hänen luokseen tänä iltana.
Mutta juuri kuin hän toisti näitä sanoja itsekseen, tuli Zeno äänettömästi lämpimän lampunvalon läpi ja seisoi hänen edessään, ja hänen sydämensä lakkasi sykkimästä.
Ensi kertaa ratkaisevan askeleen ottamisen jälkeen hän tunsi tekonsa koko kantavuuden ja merkityksen. Hän oli todella orja, ja hän oli yksin isäntänsä kanssa.
VII LUKU.
"Pelkäättekö minua?"
Zeno lausui kysymyksen lempeästi, sillä väri oli paennut Zoën kasvoilta, ja katse, jonka tyttö loi häneen, oli säikähtynyt tuijotus. Hän oli kerran nähnyt samanlaista kauhua pelästyneen peuran silmissä, ikäänkuin himmeä opaali olisi häivähtänyt sen silmien editse.