Zoë ei vastannut, mutta hän liikahti vaistomaisesti, ikäänkuin vetäytyen kokoon, ja käänsi olkapäänsä häntä kohti. Zeno kuuli hänen hengittävän kiivaasti.
Zenon tunne oli tällöin aivan uutta hänelle; sillä sangen usein hän oli taistelussa nähnyt vahvojen miesten kalpenevan edessään, juuri silloin kuin he tunsivat, että hän käytti miekkaa mestarin tavalla ja aikoi surmata, mutta hän ei ollut koskaan elämässään nähnyt naisen häntä pelkäävän. Hänen niukassa kokemuksessaan he olivat aina näyttäneet iloitsevan siitä, että hän oli heitä lähellä ja puhutteli heitä. Senpävuoksi, kun hän näki Zoën pelästyvän, hän ei tiennyt mitä tehdä tai sanoa, ja hän toisti älyttömästi kysymyksensä:
"Pelkäättekö minua?"
Zoë upotti pienet kyntensä kämmeniinsä ja katseli ympäri huonetta ikäänkuin apua etsien; mutta molemmat palvelijatytöt olivat hävinneet heti kuin isäntä oli astunut huoneeseen, sillä niin oli heidän harjoittajansa heille opettanut. Zoë oli aivan yksin sen miehen kanssa, joka oli ostanut hänet.
Kaikenlaisia sekavia ajatuksia pyöri hänen aivoissaan, kun Zeno istuutui tuolille sohvan viereen. Hän ihmetteli, mitä tapahtuisi, jos hän kertoisi Zenolle tarinansa muutamin sanoin ja vetoaisi hänen jalomielisyyteensä. Hän arvasi, että Zeno oli hyväntahtoinen, ainakin toisinaan. Mutta ehkä hän oli uuden keisarin ystävä ja hänelle tuottaisi huvia tietää ostaneensa Mikael Rhangaben tyttären. Tai hän lähettäisi ehkä noutamaan Rustanin ja vaatisi purkamaan kaupan, ja Rustan veisi hänet takaisin kerjäläiskortteliin ja pakottaisi kyria Agatan antamaan takaisin rahat. Zoë tiesi samalla vähän ja paljon Konstantinopolin maailmasta, mutta yhdestä seikasta hän oli varma, ja se oli se, että armoa tai lempeyttä ei kenenkään hänen nimeään kantavan tarvinnut odottaa niinkauankuin Andronikus hallitsi Blachernaessa.
Hänen isäntänsä läsnäolo peloitti häntä, mutta hän pysyi täysin urheasti päätöksessään. Vaikka kuolema olisi astunut hänen silmäinsä eteen, ei se olisi saanut häntä tekemään mitään, mistä ne, joiden tähden hän oli myynyt itsensä, joutuisivat kärsimään.
Zeno istui hiljaa ja katseli häntä. Hänestä tuntui, että tyttö oli paljon kauniimpi kuin hän ensin oli oivaltanutkaan. Hänen nojautuessaan sivuttain isoja tyynyjä vastaan, kääntäen kasvonsa pois hänestä ja olkansa häneen päin, oli hänen poskensa ja kaulansa piirteissä niillä paikoin missä se yhtyi korvaan, samoinkuin pienissä untuvaisissa kiehkuroissa hänen hiusrajassaan, jotakin, joka sai Zenon veret liikkeelle vasten hänen tahtoaankin. Ja tulipa paholainen kuiskaamaan hänen mieleensä, että tyttö oli hänen persoonallista omaisuuttaan yhtä hyvin kuin hänen hevosensa, talonsa ja kauppavarastonsa. Italiassa olivat lait orjiin nähden kylläkin epävarmoja, mutta Konstantinopolin laista ei ollut epäilystäkään. Orja Arethusa, joka painoi niin ja niin monta talenttia ja minaa ja jolla oli niin ja niin monta tervettä hammasta ynnä muita hyviä puolia, oli Carlo Zenon ehdotonta omaisuutta. Hän olisi voinut surmata hänet, jos olisi halunnut, millä tavalla hyvänsä, eikä laki olisi nimittänyt sitä murhaksi. Olisi ollut yhtä orjaa vähemmän, ja hän olisi heittänyt kaivoon neljäsataa kultatukaattia; mutta siinä olisi ollut kaikki.
Zoë näytti hänestä maailman kauneimmalta olennolta, eikä paholainen esittänyt että hän surmaisi hänet; ei suinkaan.
Pitkän aikaa olivat mies ja hänen orjansa ääneti ja tuskin liikahtivatkaan, eikä kumpikaan heistä jälkeenpäin unohtanut noita minuutteja. Kumpikin kamppaili ajatuksissaan jotakin vastaan, mikä tuntui mahdottomuudelta, sellaiselta, mitä ei ikinä voisi tehdä. Jalosyntyinen tyttö oli äidin tähden, joka ei ollut hänen äitinsä, ja veljien tähden, jotka eivät olleet hänen vertaan, päättänyt olla loppuun saakka se, miksi hän oli saattanut itsensä heidän henkensä pelastamiseksi, sen kauppiaan kuuliainen orja, joka oli maksanut hänet kullassa. Se oli pahempaa kuin kuolema, mutta jollei hän siitä kuolisi, niin täytyisi hänen kokea se loppuun saakka, jottei se hyvä, minkä hän oli tehnyt, raukenisi jälleen tyhjiin.
Mies, jolla oli täysi laillinen oikeus häneen ruumiin ja hengen puolesta ja jonka lämpimän nuoren veren hänen kauneutensa sai niin syvälti liikkeelle, päätti vastustaa ja olla olevinaan ikäänkuin hän ei olisikaan toisen valtias. Hänen laihat kasvonsa olivat verraten levolliset tyvenessä lampunvalossa, niinkuin ne olisivat olleet riehuvan taistelun keskelläkin; mutta sisällä oli hänessä sellaista, mitä hänen ei tehnyt mieli toiste tuntea ja ehk'ei antaa muidenkaan tietää hänen koskaan tunteneen.