Vihdoin, kummastellen hiljaisuutta ja puolittain uskoen ja hartaasti toivoen, ettei Zeno enää ollut huoneessa, Zoë käänsi päätään. Zenon silmät olivat häneen kiinnitetyt, mutta niissä oli jotakin, mitä Zoë ei voinut pelätä.
"Sanokaa minulle kuka te olette", sanoi Zeno tyynesti.
Kaikista kysymyksistä vähimmän oli Zoë odottanut tätä, joka Zenon mielestä tuntui niin luonnolliselta. Zoë odotti tuokion, ennenkuin puhui.
"Oletteko tyytymätön, herra?" kysyi hän hillityllä äänellä. "Onko bukaralainen pettänyt teitä?"
"Ei! Mikä ajatus!"
"Silloin te tiedätte mikä minä olen, enkä minä voi sanoa teille sen enempää, herrani. Voiko orjalla olla sukujuurta?"
"Minä en usko, että te olette syntynyt orjaksi", sanoi Zeno, kallistuen hiukan eteenpäin ja katsoen häntä silmiin.
Hetkisen kuluttua Zoën luomet painuivat alas hänen katseensa edessä, mutta hän ei puhunut mitään.
"Eikö teillä ole mitään sanottavaa?" kysyi Zeno, pettyneenä hänen äänettömyydestään.
Jälleen valtasi Zoën kiusaus kertoa Zenolle kaikki, koska tämä puhutteli häntä niin ystävällisesti; mutta hän ajatteli yhä sitä, mitä saattoi tapahtua kyria Agatalle.