"Venetsialainen, jolla on asiaa arvoisalle Karaboghazdzhille", vastasi
Omobono rauhaarakentavalla äänellä.
"Mille Karaboghazdzhille?" tiedusteli ääni epäluuloisesti.
"Rustanille", selitti Omobono lempeästi.
Hänen äänestään nainen arvattavasti päätteli, että jos pyrkijä tuli joissakin häpeällisissä aikeissa, olisi hänessä tälle vastinta enemmän kuin tarpeeksi. Ovi aukeni lukkojen ensin vähän kalistua ja kirahdettua, ja Omobono hätkähti vasten tahtoaankin. Naisessa oli todellakin riittävästi vastinta hänelle tai mille muulle miehelle hyvänsä, jonka saattoi odottaa ovelle kolkuttavan. Ei ollut ihme, jos venetsialainen kirjuri hiukan perääntyikin ja epäröi ennenkuin ryhtyi uudelleen puhumaan.
Nainen oli suunnattoman suuri, punatukkainen, keltaiseen puettu neekeritär, tinkimättä kuusi jalkaa pitkä anturattomissa tohveleissaan, ja hänen mustat käsivartensa, jotka olivat paljaat kyynärpäiden yläpuolelle, olivat jäntereiset ja vankat kuin konsanaan jonkun kalastajan tai kantajan. Hänen paksut huulensa olivat jonkinlaisessa julmassa irvistyksessä, joka päästi näkyviin kaksi riviä hampaita, teräviä ja valkoisia kuin haikalan. Hänen tukkansa oli varmaankin värjätty juuri sinä päivänä, sillä se liekehti punaisena kuin tuli ihan juuria myöten, ja se törrötti melkein suorana hänen mustalta kiiltävältä otsaltaan ja ohimoiltaan. Hänen tarkastellessaan Omobonoa jokseenkin halveksivasti kiireestä kantapäähän, välkähtelivät hänen sysimustain silmäinsä valkuaiset suorastaan kammottavalla tavalla. Hänellä oli yllään sinisestä pumpulivaatteesta tehdyt, avarat, nilkasta kootut kreikkalaiset housut ja keltainen vanulla täytetty nuttu, joka riippui polvien alapuolelle väljissä poimuissa niinkuin jonkinlainen hame, mutta sopi tiukasti hänen suunnattomille hartioilleen. Tämä vaatekappale oli höllästi vyötetty hänen valtavan vyötärönsä kohdalta punaisella vaatevyöllä, jossa hänellä oli asestuksensa, mihin kuului kelpo kookas arabialainen puukko, pää luusta ja tuppi pronssista, sekä pieni ruoska, jonka muodosti leveä, litteä, virtahevosen vuodasta oleva hihna lyhyessä tammivarressa.
Tämä peloittava ilmiö seisoi pienessä esikäytävässä pitäen ovea auki ja irvistäen Omobonolle. Hän oli sulkenut takanaan olevan toisen oven ennenkuin avasi ulommaisen, sillä orjakauppiaan liiketaloa hoidettiin nähtävästi hänen kauppatavaransa turvallisuutta silmälläpitäen.
"Ja mitä tahdotte Rustan Karaboghazdzhista näin myöhään iltapäivällä?" tiedusti neekeritär. "Kuka te olette?"
"Minä olen vain kirjuri", vastasi Omobono anteeksipyytävällä äänellä ja väristen hiukan viittansa sisässä, kun peloittava naishirviö kurotti päätään. "Minä olen messer Carlo Zenon kirjuri, rikkaan venetsialaisen kauppiaan, joka pyytää minua sanomaan isännällenne —"
"Isännälleni!" keskeytti musta nainen pilkallisesti nauraen. "Vai isännälleni!"
"Minä — minä otaksuin —" änkytti Omobono anteeksipyytävästi.