Pelkkä Venetsian muistaminen sai sen näkynä ilmestymään hänen sielunsa silmien eteen; sillä hän rakasti synnyinkaupunkiaan enemmän kuin hän koskaan vielä oli naista rakastanut, ja paljon enemmän kuin omaa henkeään. Kun hän saattoi muistella Venetsiaa, kunnes laguunin laaja pinta näytti leviävän Kultaisen Sarven syvempien ja tummempien vetten ylle, ja kun hän saattoi kuvitella olevansa kotona, oli hän sanomattoman ja tyvenen onnellinen eikä olisi vaihtanut unelmaansa mihinkään todelliseen, paitsi sen omaan vastineeseen.

II LUKU.

Omobono oli vetänyt jalkaansa hyvin-rasvatut raakanahkaiset kengät, jotka ulottuivat puoliväliin hänen laihoja sääriään, ja pannut ylleen väljän ruskean viittansa, ennenkuin lähti ulos. Hänen sileätä harmaata päätään peitti pehmeä huopahattu, jonka lieri oli käännetty päälaen yli takaa, mutta vedetty pitkälle kärjelle edestä, ja oikeassa kädessään hänellä oli luja kornellipuinen keppi. Hän oli varovaisuuden vuoksi jättänyt kassa-arkkuun kukkaron, jossa oli hänen isännälleen kuuluvaa rahaa, ja hänellä oli vain muutamia omia pikkurahojaan repussa lautturin maksuksi, jos hän sellaista tarvitsisi, tai nälkäiselle kerjäläiselle annettavaksi. Niinkuin useimmat ihmiset, joiden ei ole onnistunut ansaita rahaa, oli Omobono hyvin säälivä köyhiä kohtaan eikä uskonut että kaikki kerjäläiset olisivat rikkaita, jos vain viitsisivät tehdä työtä. Mutta hän oli köyhä itsekin, ja hänen hyväntekeväisyytensä oli vaatimatonta laatua.

Carlo Zenon talon takana oli melko leveä katu, jolla aikainen kevätaurinko oli jo kuivannut mudan jokseenkin jähmeäksi pinnaksi. Mutta Omobono seurasi tätä kulkuväylää vain vähän matkaa ja kääntyi sitten kapealle ja likaiselle kujalle, joka vei toisille ja taas toisille kujille, jotka kaikki olivat ahtaen täynnä ihmiselämää, kaikki pimeitä ja likaisia, kaikki ruoanjätteiden saastuttamia, kaikki löyhkääviä itämaisen ruoanlaiton väkevästä hajusta, johon sisältyi kynsilaukkaa, käristettyä sipulia, hapanta kermaa, auringonkukkaöljyä ja paistettua lampaanlihaa, missä asui juutalaisia tai muhamettilaisia, — tai paistettua kalaa, missä kristittyjä asui, koska oli perjantai.

Pienet puutalot, savun ja kuluneen talven kosteuden mustuttamat, ulkonivat tien yli niin että toisten kerrosten vastakkain olevat parvekkeet miltei koskivat toisiinsa. Jos rakennukset olisivat olleet korkeammat, olisi alempiin ikkunoihin päässyt tuskin ollenkaan valoa; nyt näki hyväsilmäinen ihminen juuri lukea keskipäivällä, jollei hän ollut liian perällä huonetta.

Omobono tunsi nähtävästi hyvin tiensä, sillä hän ei pysähtynyt taivaltaessaan tässä sokkelikossa, katsahti vain silloin tällöin joihinkin tuhruisiin kilpiin, joita riippui honteloista puisista parvekkeista tai puutangoista, joita hirsipuiden tavoin törrötti seinistä siellä täällä. Kävellessään oli hänellä päähuolena välttää törmäämästä yhteen vastaantulijain kanssa ja astumasta puolialastomien lasten päälle, joita kieri ja kirkui mudassa joka oven edustalla. Sillä kaikkialla oli lapsia, lapsia ja likaa, likaa ja lapsia, kaikki jokseenkin samanvärisiä noissa puolipimeissä kujissa. Melkein jokaisen avoimen oven ääressä homssuinen äiti hämmensi jotakin tummaa sekasotkua savisen hiiliastian päällä, tai paahtoi rasvaisia lampaanlihaviipaleita mustassa rautahaarukassa, tai käristi jotakin pahanpäiväistä kalaa kiehuvassa öljyssä. Kristityt naiset olivat kaikkein likaisimpia ja heidän lapsensa vähimmän terveitä ja enimmän laiminlyötyjä, sillä monella noista pikku ryömijöistä ei ollut rihmankiertämää yllään. Siisteimpiä olivat muhamettilaiset; heillä oli jo valloittajarodun ryhtiä ja itsekunnioitusta, ja he kohtelivat kreikkalaisia ja bukaralaisia naapureitaan äänettömällä ylenkatseella. Eikö sulttaani Amurad tuolla Aasian-puoleisella rannalla asettanut ja erottanut noita kurjia pieniä kreikkalaisia keisareita mielensä mukaan? Jos hän halusi, eikö hän voinut valloittaa Konstantinopolin ja panna kristittyjen veren valumaan Kultaiseen Sarveen virtana, joka punaisi Marmarameren aina Antigoneen ja Prinkipoon saakka?

Omobono kulki yhä edelleen, pujotellen eteenpäin niin hyvin kuin taisi, ja ihmisten kiinnittämättä häneen paljonkaan huomiota. Hän ei ollut suinkaan kaupungin köyhimmässä korttelissa, eikä kukaan kerjännyt häneltä hänen kulkiessaan ohi. Jos hän ajatteli jotakin muuta kuin miten varoa astumasta jonkun lapsen harottavalle säärelle tai käsivarrelle, niin hän kiitti taivasta ja pyhimyksiä siitä, että hän oli syntynyt venetsialaiseksi ja pesty ja lähetetty kouluun pienenä ollessaan kuten ainakin kristitty poika, sen sijaan että olisi ensin nähnyt päivänvalon tai sen nimellisen jonkin Konstantinopolin syrjäkadun varrella.

Hän kääntyi vielä yhden kulman ympäri, tullen kujalle, joka oli vieläkin kapeampi kuin ne joita hän siihen saakka oli kulkenut, mutta melkein autio ja paljon valoisampi, koska sen toista puolta reunusti vain kymmenen jalan korkuinen muuri, jossa ei ollut kuin yksi pieni ovi. Pitkin muurin harjaa oli kaikenlaisia teräviä ruostuneita raudankappaleita ja suuret määrät särkyneitä saviastioita sovitettu muurilaastiin ilmeisesti tarkoituksella tukahduttaa kaikki ylikiipeämisen aikeet, joko sisältä tai ulkoa käsin. Portti itse oli hyvässä kunnossa ja se oli hiljan sivelty tervalla ja karkealla hiekalla kosteudelta suojelemiseksi. Tuuman pituinen, reunoilta kulunut vaakasuora rako ja toinen pystysuora jalkaa ylempänä osoittivat, että siinä oli kaksi persialaista lukkoa, joihin avaimet usein pistettiin.

Omobono koputti tervattuun oveen keppinsä raudoitetulla päällä ja kuunteli. Hän erotti joukon rupattelevia tyttöjen ääniä, ja muudan lauloi hiljalleen jollakin kielellä, jota hän ei ymmärtänyt. Hän koputti uudelleen, ja hetkisen kuluttua äänet äkkiä vaikenivat ja hän kuuli raskaitten tohvelien lopsahtelua kosteilla laakakivillä, kun joku tuli avaamaan.

"Kuka koputtaa?" kysyi syvä ja karkea naisääni sisäpuolelta kreikaksi, mutta omituisesti murtaen.