"Suokoon taivas genualaisille Sodoman ja Gomorran kohtalon ja Juudas
Iskariotin hirttonuorani" rukoili Omobono hartaasti.

"Kaikella muotoa", vastasi Zeno, "sitä toivokaamme. Nyt bukaralaista hakemaan."

Omobono kumarsi ja lähti parvekkeelta, ja hänen isäntänsä heittäytyi jälleen selkäkenoon nojatuolissaan, kokoontaitettu paperi yhä kädessään. Hänen ilmeikkäillä kasvoillaan kuvastui hetken aikaa hauskuus, mutta tuokion kuluttua ne muuttuivat enemmän hyväntahtoista halveksumista ilmaiseviksi, kun hänen ajatuksensa palasivat kirjurin viime sanoista Marco Pesaroon ja hänen kirjeeseensä.

Tämä Pesaro oli nelikymmenvuotias lihava pikku mies, joka oli nainut rikkaan lesken, häntä itseään kymmenen vuotta vanhemman. Carlo Zeno oli ollut hänen kanssaan hyvä tuttu ennen hänen naimisiinmenoaan; hän oli ollut hauska velikulta, iloinen hulttio, joka rakasti nuorempain miesten seuraa eikä tehnyt heille mitään hyvää esimerkillään eikä neuvoillaan. Hänen isänsä ja äitinsä olivat molemmat joutuneet sen suuren ruton uhreiksi, joka riehui Zenon syntymävuonna, ja Marco oli kasvanut kahden vanhan tädin hoivissa, jotka hellivät häntä suuresti. Tulos, mikä on tavallinen sellaisissa tapauksissa, oli seurannut aikanaan; hän oli tuhlannut omat varansa samoin kuin nekin, mitä oli perinyt tädeiltään, jotka kuolivat sopivaan aikaan, ja neljääkymmentä lähetessään hän oli huomannut olevansa pennitön, suuren perheen etäinen sukulainen, täydessä terveydessä huolimatta lähes neljännesvuosisadan huvittelusta ja kemuilusta, ja mielentilaltaan suuresti taipuvainen viettämään samaa elämää ainakin toiset kaksikymmentä vuotta. Sydän oli nuori vielä, pyöreät, raikkaanpunaiset kasvot olivat yhä mielettömän nuorekkaat, mutta kukkaro oli pysyvässä lamaannustilassa, ilman toipumisen toiveitakaan. Silloin Marco möi kaiken mitä hänellä oli, aina miekkaan asti, jota hän ei ollut koskaan paljastanut, ynnä jalokivikoristeiseen tikariin, jolla hän ei ollut tehnyt pahempaa tuhoa kuin katkaissut rakkauskirjeitten nyörejä; hän möi viimeiset hopealusikkansa, hopeaisen juomapikarinsa ja kultaketjun ja -pallon viitastaan, ja tuloilla hän piti tusinalle ystäviään viimeiset jäähyväiskemut. Sitten seuraavana päivänä hän masentunein mielin ja kohtaloonsa alistuen kosi hyvin rikasta, elähtänyttä ja hurskasta leskeä, joka kuuden kuukauden ajan oli luonut häneen helliä silmäyksiä, ja sai paikalla myöntävän vastauksen. Osalla vaimonsa rahoista hän ryhtyi harjoittamaan itämaankauppaa, luopui nuoruutensa hulluuksista ja tuli arvossapidetyksi liikemieheksi.

Se merkitsi runsaita tuloja ja ylellisyyttä, mutta se oli samalla orjuutta, ja hän tunsi sen ja mukautui olosuhteisiin ensi aluksi filosoofisella tyyneydellä. Pitäisihän toki, tuumi hän, hyvän kokin ja hyvän viinikellarin, San Cassianossa sijaitsevan komean talon ja hyveellisen, vaikkakin elähtäneen vaimon ohella, tyydyttää neljänkymmenen ikäistä miestä. Muu oli vain turhuutta. Voiko mikään olla mielettömämpää hänen iällään kuin aina vain liehua perhosena — elähtäneenä perhosena! — yhdestä kauniista silmäparista toiseen?

Mutta hän ei ollut ottanut huomioon sitä tosiasiaa, että perhonen on lajinsa lopullinen kehitysmuoto eikä voi muuttua miksikään muuksi. Sen täytyy pysyä perhosena loppuun asti. Marco-parka tuli pian huomaamaan, että hänen sydämensä oli yhtä herkkä kuin ennenkin ja saattoi sykähdellä kuin nuoren pojan hyvin vähäpätöisestäkin kiihokkeesta, mutta ettei tuo kiihoke, joka yllytti sen noin sopimattomaan ja vilkkaaseen toimintaan, kovaksi onneksi koskaan ollut hänen rikas vaimonsa. Kuitenkin aiheutti tämän naamakulma hänessä kammoa, joka oli vielä suurempi kuin sievien kasvojen ja kauniin vartalon vetovoima. Vaimolla oli sellainen tapa nipistää ohuet huulensa ulkonevien hampaittensa päälle, mikä sai nahan pingottumaan hänen kyömyllä nenävarrellaan, samalla kuin hän katsoi häneen puoleksi-suljettujen luomiensa alta, että se sai Marcon veren hyytymään, riisti oivallisimmaltakin kastikkeelta sen herkullisen maun ja muutti samolaisen viinin etikaksi hänen lasissaan. Päivä päivältä vaimo muuttui vanhemmaksi, tuikeammaksi ja ärtyisämmäksi; ja päivä päivältä tuntui myöskin Marco Pesaron sydän muuttuvan nuoremmaksi ja yhä enemmän vielä häntäkin paljon nuoremman kumppanin seuraa kaipaavaksi, tai ainakin noiden ulkonaisten, näkyvien ja kosketeltavien jumalten-lahjain likeistä läsnäoloa, sellaisten kuin syväin, lämminten silmäin ja pehmeän, valkoisen käden, jotka mies aina on ajatuksissaan asettanut naisen sydämen yhteyteen.

Zeno arvasi kaiken tämän ja vielä muutakin. Kirje, jonka hän oli saanut, ei tarvinnut pitempiä selityksiä, ja vanhan tuttavuuden vuoksi hänellä ei ollut mitään tuon Marcon antaman tehtävän suorittamista vastaan.

Ja nyt, kaikki te jotka pysähdytte ja keräännytte tämän maailman markkinakujan sadunkertojan ympärille, kuunnellaksenne miellyttääkö hänen tarinansa teitä, ja moittiaksenne häntä, jos se ei miellytä, te varmaan huudahdatte, että jos Carlo Zeno todella oli sellainen sankari, joksi historia hänet kuvaa, hän olisi tullut hyvin, hyvin pahoilleen siitä, että häntä pyydettiin tekemään jotakin niin epäinhimillistä kuin ostaa ulkomailta kaunis orja lähetettäväksi ystävälle kotiin, vaikkakin viimeksimainittu väitti tytön olevan aiotun seuralaiseksi hänen vaimolleen. Hän olisi pahastunut ja vihastunut, hän olisi repinyt kirjeen palasiksi ja olisi joko jättänyt sen kokonaan vastaamatta tai kirjoittanut ja sanonut Pesarolle, että hän oli raakalainen, että ihmiset ovat kaikki vapaita ja tasa-arvoisia, ja että niiden ostaminen ja myyminen on suurrikos ihmisyyden majesteettia ja ihmisoikeuksia vastaan.

Mutta näihin vastalauseisiin ja huudahduksiin on kertojalla monta vastausta valmiina. Ensiksikin, kukaan ei ollut uneksinutkaan ihmisoikeuksista vuonna 1376; ja toiseksi, valkoinen orjakauppa oli melkein yhtä tuottavaa Venetsialle siihen aikaan kuin se on vuonna 1907 erinäisille suurille valtioille, jotka kertoja voisi mainita nimeltä, mutta sillä oli se etu, ettei siinä ollut mitään tekopyhää salakähmäisyyttä ja että se oli edellytetty kansainvälisissä sopimuksissa, huolimatta paavista, joka tuomitsi sen vääräksi; ja kolmanneksi, sankarit ovat aina sankareita sankarillisiin tekoihinsa nähden, mutta jokapäiväisessä elämässään he ovat hyvin suuresti muiden samansäätyisten ja samanaikaisten ihmisten kaltaisia, niinkuin tulette pian huomaamaan, jos luette "pelottoman ja moitteettoman" ritari Bayard'in elämäkerran, hänen Uskollisen Palvelijansa kirjoittaman; sillä tuo uskollinen olento merkitsi muistiin joitakin tuon oivallisen ritarin tekoja, jotka nykyaikainen elämäkerrankirjoittaja olisi jättänyt kokonaan pois, mutta jotka eivät olleet sen häpeällisempiä miehelle 1500:n tienoissa kuin juopuminen oli häpeällistä 1700:n tienoissa tai kuin miljoonaa suurempien summien varastaminen on häpeällistä meidän päivinämme; neljänneksi ja viimeiseksi, jos Zeno olisi hyveellisesti kieltäytynyt ostamasta orjaa Marco Pesarolle, ei siitä olisi syntynyt tarinaa kerrottavaksi, ja tämä on kertojan omasta mielestä mainio todiste.

Zenon ajatukset siirtyivät pian pois Pesarosta ja tämän kirjeestä ja lähtivät seuraamaan entistä Venetsian-aikuista elämänjuoksua, kunnes se johti hänen sielunsa jokapäiväisen elämän sokkeloista kauas merentakaiseen unelmien maahan. Ja hänen unelmiensa kehto oli tyyni ja kimmeltävä vedenkalvo, mistä upeat palatsit kohosivat purppuran- ja kullankarvaisen auteren läpi iltataivasta vasten. Laguunin yli kantautui San Giorgion vanhain heleäin kellojen soitto, ja Venetsian syvempiääniset kellot kumahtelivat vastaan. Samassa lehahti iltatuuli huokumaan mantereelta käsin ja hengähti äänettömästi istrialaisten värjättyihin purjeisiin, jotta alukset alkoivat liikkua kuin taikavoimasta, lipuen ulos merelle yksi erältään vienolla, matalalla kohinalla, joka kuului vain lyhyen tuokion, niinkuin naisen käden pyyhkäistessä silkkivaatetta.