"Ei mitään, jota välittäisin ottaa ajaakseni."
"Te voisitte löytää jotakin, minkä puolesta taistella — tuolla puolen veden", vihjasi Zoë, korostaen sanoja hiukan ja tarkaten hänen kasvojaan.
Lause ei merkinnyt Zenolle mitään.
"Tuolla puolen veden?" toisti hän huolettomasti. "Kotona Venetsiassa, tarkoitatte. Niin, jos Venetsia tarvitsisi minua, ei minua tarvitsisi kahdesti kutsua!"
Oli aivan selvää, ettei hän kiinnittänyt mitään merkitystä Zoën käyttämiin sanoihin, ja tämä seikka soveltui tähtienselittäjän aamulliseen kertomukseen siitä, kuinka Zeno oli ollut kuuro kaikille vangitun keisarin puoluelaisten lähenemisyrityksille.
Zoë nojautui hetkisen äänettömänä taaksepäin, miltei ummessa silmin, ja hän näki, että Zeno katseli häntä ja että ilmeinen ihastuksen ilme hiipi hänen kasvoilleen. Zoë tuumi, mahtaisiko se koskaan muuttua joksikin merkitsevämmäksi, ja näkisikö hän koskaan Zenon silmiin leimahtavan hänen tähtensä sen taistelunhehkun, joka niissä oli välähtänyt hetki sitten pelkästä taistelun muistelemisesta. Mitä tekivät naiset, saadakseen miehet rakastamaan heitä? Tyttöjen elämässä on ikäkausi, jolloin he uskovat, että rakkautta tarvitsee vain kutsua, kuten kesyä kyyhkystä, jolloin se lentää ikkunasta sisään; ja toinen kausi, jolloin se tulee heille kutsumatta. Jos nuo kaudet olisivat samat kaikille, säästyisi paljon huolia. Zoë oli ehkä kummankin keskivälissä, mutta hänellä oli yhä se usko, että oli olemassa jokin määrätty sääntö, jonka mukaan taitavat naiset menettelivät saadakseen miehet rakastumaan heihin, nuo huonot naiset, joita nuorille tytöille kuvaillaan "vehkeileviksi", ja joiden otaksutaan tietävän tarkalleen, ihan hiuksenhienosti, minkä vaikutuksen he milloinkin voivat miehiin tehdä.
Zeno lopetti pitkän äänettömyyden odottamattomalla puheella, mikä kovakouraisesti herätti Zoën mietteistään.
"Mitä tulee tuohon Johannes-keisariin, jonka hänen poikansa on pannut lukkojen taakse", sanoi hän, "niin hänen ystävänsä ovat tehneet parhaansa saadakseen minut kiintymään hänen asiaansa. Onpa hän lähettänyt minulle sanojakin, pyytäen minua auttamaan häntä karkaamaan. Miksi? Mitä eroa sillä on minulle, hänkö vai hänen poikansa kuolee Amenan torniin? He ovat mitättömiä miehiä molemmat, ja minun puolestani Johannes saa menehtyä kahleisiinsa ennenkuin minä tahdon nostaa sormeanikaan!"
Zoë huokasi ja puri huultaan hillitäkseen itseään, sillä Zenon vapaaehtoinen selitys oli murskannut hänen toivojensa palatsin maan tasalle silmänräpäyksessä.
Sitten hän häpesi, että oli uneksinutkaan Zenon voivan rakastaa häntä, koska hän halveksi juuri sitä asiaa, jonka tähden hän oli halunnut voittaa hänen rakkautensa. Mutta tätä mielentilaa ei kestänyt kauan. Zoë oli liian urhea antaakseen sellaisen puheen mennä sinänsä, ikäänkuin hän sen hyväksyisi.