Kuukausi oli kulunut, eikä Zenon elintavassa ollut, ulkoapäin nähden, tapahtunut mitään muutosta. Hän nousi ylös varhain ja kylpi Kultaisessa Sarvessa kauniilla ilmoilla. Hän hoiti liikeasioitaan aamupäivillä ja söi päivällistä Sebastian Polon luona kahdesti viikossa, mutta muina päivinä tavallisesti kotonaan. Ja iltapäivisin hän kävi ratsastamassa yksi ainoa esijuoksija mukanaan, tai pysyi sisällä, jos satoi. Tuskin hänen omat palvelijansa ja orjansakaan huomasivat mitään muutosta hänen tavoissaan, ja he panivat merkille vain sen, että hän usein näytti hyvin miettiväiseltä ja istui joskus parvekkeellaan tuntikauden liikkumatta, katse suunnattuna Blachernaen palatsin torneihin.
He eivät tienneet kuinka paljon aikaa hän vietti kauniin kreikkalaisen orjattarensa seurassa; ja he tulivat huomaamaan, että pienet palvelustytöt Julia ja Lucilla eivät olleet taipuvaisia lörpöttelemään tullessaan alakertaan asialle. Omobono arvattavasti tiesi koko joukon, mutta hän piti tietonsa omanaan ja keräsi vilkkaan uteliaisuutensa hedelmät nauttiakseen niistä yksinään, niinkuin saituri nauttii hyödyttömien kultiensa katselemisesta. Kokonaisuuteen katsoen siis oli elämä venetsialaisen kauppiaan talossa jatkunut hyvin entisensä kaltaisena kokonaisen kuukauden senjälkeenkuin Zoë oli sytyttänyt ruutisuonen, joka oli saava aikaan kohtalokkaita tuloksia saavuttaessaan vihdoin räjähdyspanoksen.
Zeno tapasi häntä nyt joka päivä ja usein kahdestikin, ja hän oli tullut osaksi Zenon elämästä ja tarpeelliseksi hänelle, vaikk'ei Zeno uskonutkaan olevansa häneen rakastunut, enempää kuin Zoë olisi myöntänyt rakastavansa Zenoa.
Sillä kumpikin oli yhden vallitsevan ajatuksen pauloissa; ja sattui se, mikä todellisessa elämässä harvoin sattuu, että nimittäin sama teko, jos se voitaisiin suorittaa, tyydyttäisi kummankin toiveet. Zeno, synnynnäinen patriootti ja johtomies, näki että koko hänen kotimaansa vaikutus Itämailla oli kyseessä Tenedos-saaren asiassa; Zoë taas halusi kostaa Mikael Rhangaben, kasvatusisänsä ja lapsuutensa epäjumalan kuoleman.
Jos vangittu Johannes-keisari voitaisiin vapauttaa Amenan tornista, saavuttaisivat molemmat varmasti sen mitä kiihkeimmin halusivat. Johannes antaisi Tenedoksen Venetsialle kiitokseksi vapautuksestaan, ja Konstantinopolin kansa luultavasti repisi Andronikuksen riekaleiksi kilpa-ajoradalla, samalla paikalla missä Rhangabe oli menettänyt henkensä.
He yhtyisivät laillisen hallitsijansa ympärille, jos hänet vain saataisiin pois palatsin alueelta, missä vallananastajalla oli vahvana henkivartiostona ulkomaalaiset palkkajoukkonsa, joihin enimmäkseen kuului tsherkessejä, mingrelejä, avareja ja slavonialaisia. Kansa ei nousisi omasta tahdostaan Blachernaeta valloittamaan, eivätkä kreikkalaiset sotajoukot nousisi omasta aloitteestaan kapinaan; mutta koska he kaikki pelkäsivät muukalaislegionan sotureita, vihasivat he heitä ja heidän herraansa Andronikusta, ja jos Johannes ilmestyisi heidän keskelleen, saisivat he rohkeutta ja lopputulos olisi varma.
Carlo Zenon kaltainen johtaja olisi kyllä voinut menestyksellä piirittää Andronikuksen palatsiinsa; mutta hän tiesi, ja jokainen mies ja nainen Konstantinopolissa tiesi varsin hyvin, että Andronikus ottaisi hengiltä vankina olevan isänsä ja molemmat nuoremmat veljensä heti ensimmäisen vallankumouksen oireen ilmestyessä, jotta ei olisi muuta laillista valtaistuimen perijää elossa kuin hän itse.
Sentähden oli isänmaanystävien ensimmäinen ja tärkein päämäärä toimittaa Johannes salaa vankeuspaikastaan itse kaupungin piiriin tai jollekin saarelle, pois vaaran ulottuvilta, kunnes vallankumous olisi ohi ja hänen poikansa vankina hänen sijastaan; vaikka paljon luultavampaa oli, että viimeksimainittu muitta mutkitta otettaisiin hengiltä maankavaltajana.
Kaiken tämän Zeno oli ymmärtänyt jo ennenkuin Zoë oli siitä hänelle puhunut; mutta hän ei ollut tiennyt, että genualaiset olivat vaatineet Tenedosta Andronikukselta palkinnoksi hänen heiltä saamastaan suojeluksesta turkkilaisia vastaan; sillä keskustelut oli pidetty hyvin salaisina, ja aluksi ei Carlo ollut uskonut tyttöä ja oli arvellut että kertomus oli ehkä pelkkää keksintöä.
Hän oli tullut jälleen Zoën luo seuraavana päivänä, ja jälleen hän oli turhaan koettanut saada selville, kuka Zoë oli ja missä ylhäisessä fanariootti-perheessä hänet oli kasvatettu. Oli mahdotonta saada sanaakaan Zoëlta tämän asian valaistukseksi; ja Zoë varoitti häntä, että sitä mitä hän oli kertonut, ei saanut toistaa yhdenkään genualaisen kuullen eikä kenenkään henkilön kuullen, joka oli tekemisissä hovin kanssa. Genualaisten tarkoitus oli, ettei kukaan saisi tietää sopimuksesta ennenkuin se olisi pantu täytäntöön ja Tenedos olisi heidän hallussaan; sillä paikka oli hyvin vahvasti varustettu, kuten he itse myöhemmin joutuivat kokemaan, ja Andronikus tarvitsi heidän apuaan liian kipeästi menettääkseen heidän suosionsa varomattomalla menettelyllä.