Nämä vaitiolon teroitukset saivat Carlon yhä enemmän epäilemään Zoën kertomuksen todenperäisyyttä, ja hän sanoikin sen hänelle suoraan, vaatien todistusta; mutta Zoë vastasi vain samoin kuin ensi kerrallakin.
"Jos se ei ole totta", sanoi hän, "niin polttakaa otsani poltinraudalla niinkuin varkaiden otsat, ja myykää minut julkisilla markkinoilla."
Ja jälleen suuttui Zeno ja vannoi todellakin tekevänsä hänelle niin, jos kertomus oli valhetta; mutta Zoë hymyili luottavasti ja nyökäytti suostumuksensa merkiksi.
"Jos ette pelasta keisaria", sanoi hän, "niin teidät venetsialaiset ajetaan pois Konstantinopolista ennenkuin montakaan kuukautta on kulunut. Ja jos Genua kerran saa haltuunsa Tenedoksen, niin kuinka voitte koskaan enää purjehtia Dardanelleja ylös?"
Monet kerrat hän oli kuullut Mikael Rhangaben puhuvan tähän tapaan ystävilleen, ja hän tiesi sen olevan viisasta puhetta. Sen tiesi Zenokin ja ihmetteli rahalla-ostetun orjansa tietoa. Niin hän kävi kerran toisensa perästä Zoën luona, pohtien tuota suurta kysymystä aivoissaan. Ja Zoë odotti hänen tuloaan ilolla, koska hän näki Zenon heränneen liikkeelle ja koska oikeudenmukaisen koston kaipuu oli ylinnä hänen ajatuksissaan. Siten nämä kaksi ihmistä soluivat yhä lähemmäksi toisiaan, kohtalon auttaessa. Kuitenkaan ei Zeno kertonut Zoëlle mitään niistä toimenpiteistä, joihin hän niin nopeasti ryhtyi senjälkeen kuin kerran oli mielessään tehnyt toimintapäätöksen.
Zoë ei enää kysellyt häneltä, mitä hän aikoi tehdä hänelle. Hän ei enää lähettänyt hakemaan kirjuria välittääkseen olonsa ikävyyttä. Hän ei enää ollut kärsimätön palvelustyttöjään kohtaan. Hän näytti olevan täysin tyytyväinen olemassaoloonsa.
Hän meni ulos milloin häntä halutti sievässä veneessä Omobonon valvonnan alla, toinen tytöistä aina seuranaan; ja hän istui mukavalla pehmoisella istuimella niinkuin ylhäiset naiset mennessään soutelemaan Makealle Vedelle, ja niinkuin hän oli istunut monet kerrat ennen muinoin, kyria Agatan rinnalla. Kirjuri istui pienellä siirrettävällä istuimella keskipaikoilla venettä, joka oli rakennettu melkein täsmälleen nykyaikaisen venetsialaisen gondolin malliin, kuomukattoa vaille, ja orjatyttö istui pohjalla emäntänsä jalkain juuressa. Zoë, protosparthoksen kasvattitytär, oli liikkunut ulkona verhoamattomin kasvoin, mutta orja Arethusa oli tiheästi hunnutettu, vaikka sellainen ei ollutkaan yleinen tapa. Ja usein hän kevätiltoina vesillä lipuessaan sivuutti ihmisiä, jotka hän oli tuntenut vain vuosi toista takaperin, ja jotka ihmettelivät miksi hän piti kasvonsa peitettyinä, tai sanoivat toisilleen, kuten jossakin määrin totta olikin, että hän oli joku kaunis valkoinen orjatar, jonka kauneutta hänen mustasukkainen isäntänsä ei sietänyt nähtävän. Sillä selvää oli, että Omobono oli vain hänen valvojakseen asetettu vanhanpuoleinen luotettava henkilö.
He keskustelivat tavallisesti latinaksi, ja kirjuri kertoi hänelle etsimisistään, joita hän oli pannut toimeen löytääkseen kyria Agatan, lapset ja vanhan Nektarian. Zoë ei ollut kertaakaan näyttänyt kasvojaan Omobonolle orjaksi-tulonsa jälkeen, ja hän uskoi, ettei tämä arvannut asettaa häntä sen ryysyisen tytön yhteyteen, jonka hän oli nähnyt kumartuneena sairaan naisen vuoteen yli kerjäläiskorttelissa. Hän oli teroittanut Omobonolle mitä tarkinta vaitioloa siinä tapauksessa että hän löytäisi tuon pienen perheen, ja Omobonoon nähden oli sellainen teroittaminen aivan tarpeetonta, sillä ulkonainen varovaisuus on luonteenomaista uteliaisuudelle, joka on sisäisesti vähimmän hienotunteisia vikoja. Ihmiset; jotka kurkistelevat avaimenreiästä, kuuntelevat verhojen takana ja lukevat toisten ihmisten kirjeitä, eivät tavallisesti koskaan puhu siitä mitä he sillä tavoin saavat tietoonsa.
Kirjurin etsinnät olivat toistaiseksi jääneet tuloksetta, mutta hän oli jo kauan sitten päättänyt mielessään, että Zoë oli kyria Agatan tytär. Pyhän Bakkuksen länkisäärinen kirkonvartija oli auttanut häntä tähän johtopäätökseen ilmoittamalla hänelle, että Rustan Karaboghazdzhi ei ollut muutamaan aikaan käynyt kirkossa hartautta harjoittamassa; tarkemmin sanoen, oi kertaakaan sen perjantai-iltapäivän jälkeen, jolloin Omobono oli häntä tiedustellut.
Kirjuri oli etsiskellyt kerjäläiskorttelin, mutta turhaan. Hän muisti varsin hyvin tuon raunioituneen talon resuisine ikkunaluukkuineen, joihin oli kiinnikkeiksi solmittu sateenvalkaisemia nuoranpätkiä. Siinä asui nytkin ihmisiä, mutta ne eivät olleet samoja kerjäläisiä; sen asujamena oli nyt itse kerjäläisten päälääkäri, jonka tehtävänä oli valmistaa kurjuutta yleisön silmien nähtäväksi, määrämaksusta. Sillä todella puutteenalaisten joukossa eleli pieni heimokunta ammattivaivaisia, jotka näyttelivät kauhistavien sairauksiensa inhottavuuksia kirkkojen ovilla kautta koko Konstantinopolin. Lääkäri oli taitava alallaan, ja vaikka hän pitikin parempana todellista raajarikkoa tai todellista haavaa, kehittääkseen niitä taitonsa avulla, kykeni hän saamaan terveisiinkin jäseniin ja eheään ihoon molemmanlaatuisten vammojen valhehahmoja, vaikka menetelmä olikin kalliimpi. Suurempien kustannusten vastapainona oli hänen potilaillaan kuitenkin kyky kulkea yksinään pitkiä matkoja ja siten vaihdella työmaataan. Näin he sieppasivat itselleen ne armeliaisuuden murut, joiden olisi pitänyt joutua todellista puutetta kärsiville, joista useimmat tuskin kykenivät raahautumaan suurille liikepaikoille useammin kuin kerran tai kahdesti viikossa, silloinkin henkensä kaupalla. Valhekerjäläisellä on aina ihmeellinen voima tehdä taivalta, mutta todellista vaivaista on yleensä aina etsittävä hökkelistään, jossa hän viruu henkimenossa. Omobono oli oppinut kerjäläisistä paljon sellaista, mitä hän ei ollut ennen tiennyt, mutta etsimistään ihmisistä hän ei ollut löytänyt jälkeäkään.