He tuntuivat peräti kaukaisilta Zoën ajatellessa heitä. Hän ihmetteli, mahtoiko kukaan heistä kaivata häntä, paitsi Nektaria-vanhusta, kun heillä nyt oli lämpimät vaatteet ja yltäkyllin syötävää. Uhraus oli ensin ollut kovin hirmuinen, — nyt se ei tuntunut sellaiselta. Ja Zoë tiesi, että sinäkin iltana hän soutelemasta palattuaan kuulostaisi Zenon askelia eteisestä ja aika hänen tuloonsa saakka tuntuisi pitkältä.
Mutta Omobono oli hankkinut koko joukon tietoja Zoësta tuttavaltaan kirkonvartijalta, jonka hän vahvasti epäili olevan liitossa Rustanin kanssa, ilmoittaakseen tälle milloin kerjäläiskorttelissa oli jotakin ostamisen arvoista; sillä bukaralainen oli paljopuuhainen mies, eikä hänellä ollut aikaa tuhlata harvinaisten kauppatavarain etsiskelemiseen, eikä myöskään, milloin sellaista oli saatavilla, olisi ollut soveliasta hänen eduillensa, että häntä olisi usein nähty sen läheisyydessä. Siispä hän maksoi kirkonvartijalle, jotta tämä pitäisi asemaa silmällä hänen puolestaan sillä aikaa kuin hän puuhaili toisella taholla. On luettava Rustanin oivallisen liikemiesälyn ansioksi, ettei hänen käyttämänsä menettelytapa ole kehittynyt sen pitemmälle viidessäsadassa vuodessa; sillä kun nykyaikaiset orjakauppiaat tekevät vuotuiset matkansa hankintakeskuksiin, tapaavat he siellä kaiken valmiina heitä odottamassa, niinkuin mikä muu kauppamatkustaja hyvänsä.
Tultuaan ymmärtämään Rustanin menettelytavan oli Omobono urkkinut kirkonvartijalta kaiken mitä tämä tiesi Zoësta ja kyria Agatasta, mutta se ei kuitenkaan ollut paljon. He olivat asuneet raunioituneessa talossa kolme tai neljä viikkoa, tai ehkä kuusi; hän ei voinut muistaa tarkalleen. Alussa he kävivät kaikki kirkossa, mutta sitten he olivat myyneet vaate-pahaisensa ja omaisuus-vähänsä. Viime kerran tullessaan oli tyttö ollut yksin ja hänellä oli ollut hartioillaan huopapeite suojana kylmää vastaan. Se oli ollut iltahämärissä. Sitten Rustan oli ostanut hänet, ja pian sen jälkeen lie varmaan olivat muuttaneet pois. koska kerjäläisten lääkäri nyt asui siinä talossa. Mitäpä mielenkiintoa kirkonvartijalla oli heidän vaiheisiinsa? He olivat menneet, ja Konstantinopoli oli laaja kaupunki. Ei, kuollut ei nainen ollut, sillä sen hän olisi tullut tietämään. Kun ihmiset kuolivat, niin heidät haudattiin, vaikkapa olisivat kuolleet nälkäänkin kerjäläiskorttelissa.
Zoë kiitti Omobonoa näistä tiedoista ja pyysi häntä jatkamaan etsiskelyjään. Omobono ihmetteli, minkätähden hän ei puhjennut kyyneliin, ja päätteli, että Zoë oli joko aivan sydämetön tai oli rakastunut Zenoon, tai molempia. Jälkimmäinen teoria tuntui kirjurista uskottavammalta. Rakkaus, niin hän tuumi itsekseen kaikella keski-iän kokeneisuuden vakaumuksella, oli itsekäs intohimo. Zoë rakasti Zenoa eikä välittänyt siitä, mihin hänen äitinsä oli joutunut.
Sitäpaitsi Omobono tiesi, että Zoë oli mustasukkainen. Hän oli kuullut Giustinasta ja oli päättänyt nähdä hänet. Hän oli vaatinut soutamaan venettä vasemmalle, Kultaista Sarvea ylös, ja oli näytättänyt kirjurilla Sebastian Polon talon. Se oli pieni palatsi, puolisataa syltä Blachernaen puutarhoista alaspäin, ja siinä oli marmoriportaat, niinkuin Zenon talossakin. Tyttö, jolla oli värjätty tukka, istui varjossa yläkerran parvekkeella; hänen tukkansa oli punaisen ruskea, niinkuin venetsialaisnaisten, ja kasvonsa valkoiset, mutta sen enempää ei Zoë voinut nähdä. Hän toivoi, että hänellä olisi ollut haukan silmät. Omobono sanoi, että se saattoi olla Giustina, mutta koska tällä oli paljon ystäviä, saattoi se olla joku heistäkin, sillä useimmilla venetsialaisnaisilla oli senvärinen tukka.
Vielä kauemmaksi soudettuaan he lähestyivät Blachernaeta ja tulivat ensin korkealle Antenan tornille, jonka perustukset seisoivat vedestä viettävästi kohoavalla kivilaiturilla. Zoë katseli ylös, koettaen arvata ylimpien ikkunoitten korkeutta vedenpinnasta, mutta hänellä ei ollut kokemusta, ja ne olivat hyvin korkealla — ehkä sata kämmenystä, ehkä viisikymmentä — Zeno tietäisi. Pääsisiköhän Zeno sinne köyden avulla? Zoë tuumi, ja hän ajatteli miltä hänestä tuntuisi, jos hän itse riippuisi ylhäällä ilmassa yhden ainoan köyden varassa sileää seinää vasten. Sitten hän mielikuvituksessaan näki Zenon kiipeämässä puolivälissä, ja joku katkaisisi köyden ylhäältä, sillä hänet oli huomattu, ja hän putosi. Viiltävä väristys kulki Zoën kaulaa ja selkää ja jäseniä pitkin, ja häntä puistatti.
Tuolla korkealla ylimmässä kerroksessa oli Johannes ollut vankina kohta kaksi vuotta. Ikkunat eivät tarvinneet mitään rautaristikkoja, sillä alas hyppääminen olisi tuottanut kuoleman, eikä kukaan voinut kiivetä sinne seinää myöten. Kivilaituri tornin alapuolella vietti virtaan, ja sen alin reuna ulottui niin kauas, ettei kukaan olisi voinut voimakkaallakaan hyppäyksellä välttyä sille putoamasta jos olisikin uhmaillut veteen paiskautumisen kamalaa vaaraa.
Yksinäinen kalastaja istui viettävän laiturin reunalla, missä nähtävästi alimman, pystysuoran kivikerroksen pieni ulkonema esti häntä veteen luisumasta. Hänen ruskeat säärensä olivat paljaat korkealle polvien yläpuolelle, hänellä oli yllään ruskea kalastajan mekko, villaisesta, vanuttamalla valmistetusta, huovan tapaisesta vaatteesta; leveä olkihattu, jonka lieret oli ommeltu pienen, tervatusta purjekankaasta tehdyn kopan ympärille, riippua lupsotti hänen korvillaan. Hän onki hitaasti virtaavasta vedestä pitkällä vavalla ja lyhyellä siimalla.
Zoë katseli häntä tarkkaan veneen soluessa hänen ohitseen, ja hän näki, että mieskin katseli häntä omituisen hattunsa velton lieren alta.
Zoën vasen käsi riippui veneen laidan yli, ja kalastajan kohdalle tultuaan hän kasteli sormiaan ja nosti ne huolettomasti huulilleen, ikäänkuin maistaakseen pisaroiden makua. Mies vastasi heti huiskauttamalla vapaansa kolme kertaa veden yli, heittäen lyhyen siiman veteen joka kerta. Zoë oli nähnyt hänen suunsa ja leukansa ja harvan partansa hatun riippuvan reunan alta ja oli kuvitellut tuntevansa hänet; nyt hän ei sitä enää epäillytkään. Yksinäinen kalastaja oli Gorlias Pietrogliant, tähtienselittäjä.