Omobono oli häntä tuskin huomannutkaan, sillä hänen oma luontainen uteliaisuutensa sai hänet tähyilemään yhtenään korkealle tornin ikkunoihin, siinä toivossa että keisarillinen vanki sattuisi katsomaan ulos juuri silloin. Hän oli nähnyt keisarin pari kertaa ennen vallankumousta ja tuumi mielessään, oliko hän mahtanut paljon muuttua pitkän vankeutensa aikana. Mutta niiden kauniiden, parrakkaiden kasvojen sijaan, jotka olivat kirjurin muistissa, ilmestyi ikkunaan nainen, katsellen hetkisen Peraan päin ja vetäytyen sitten kiiruusti takaisin, nähtyään veneen; hän oli lihavahko, punaposkinen nainen, ja hänellä oli kreikkalainen yläluokan naisten päähine. Niin paljon Omobono näki yhdellä silmäyksellä, vaikka ikkuna oli yhdeksänkymmentä jalkaa hänen yläpuolellaan, ja nainen oli ollut näkyvissä vain muutaman sekunnin. Omobonolla oli aina ollut hyvät silmät.
Mutta näkemättä ollenkaan koko naista oli Zoë oivaltanut, että tiedonantoja vangin ja ulkomaailman välillä toimitettiin Gorliaksen kautta, ja että hänen välityksellään voisi lähettää viestin suoraan keisarille. Zoë ei puhunut ennenkuin vene oli kulkenut koko palatsin sivu ja kääntyi Makeaa Vettä kohti.
"Muistattehan sen tähtienselittäjän?" sanoi hän. "Miks'ei hän ole tullut toista kertaa?"
Omohono lupasi lähettää hänelle sanan heti seuraavana päivänä. Sen jälkeen oli jonkun aikaa äänetöntä, ja vene lipui virtaa ylös, kunnes kirjuri puhui jälleen, oikaistakseen viime sanomaansa.
"On parempi ettei hän tule huomenna. Minä käsken hänen tulla ylihuomenna."
"Miksi?" kysyi Zoë, hiukan hämmästyen.
"Huomenna", sanoi Omobono, "tulee messer Sebastian Polo päivälliselle isännän luokse. Talossa tulee olemaan hämminkiä."
"Hämminkiä, yhden päivällisvieraan takia?" Zoë puhui epäuskoisesti.
"Minä luulen", sanoi Omobono hiukan arastellen, "ettei hän tule olemaan ainoa vieras."
"Hän tuo siis tyttärensä mukanaan?" Zoë tunsi värinsä muuttuvan hunnun alla.