Ovatko nämä suuret ajatukset itsestään heränneet Epiktetoksessa — asuiko tässä orjassa synnynnäinen viisaus ja mielenylevyys, joka pystyi hänen omasta itsestään kehittämään tuollaisia näköaloja, emme osaa sanoa; ne eivät kumminkaan ilmaise yksistään hänen ajatusmaailmaansa, vaan kuuluvat itse asiassa suuren stoalaisen koulun siveysopetuksiin, joissa hänkin oli koulutuksensa saanut.

Lukijasta saattaa kuulostaa kummalta, että Epiktetoksen asemassa olevalla henkilöllä olisi ollut vakituinen opettaja perehdyttämään häntä stoan oppeihin. Että näin olisi ollut laita, näyttää ensi katsannolta epäjohdonmukaiselta siihen julmuuteen katsoen, jolla häntä kohdeltiin, mutta tosiseikka se on ja helppo selittää. Yleisen ylellisyyden ja komeuden aikoina — aikoina, jolloin jonkinlainen pinnallinen hienostus tavataan kaiken rikkauden keskellä — aina osoitetaan eräänlaista huomiota henkiselle etevyydelle ja henkisiä huvituksia harrastetaan yhtä hyvin kuin karkeampiluontoisiakin. Siksipä rikas roomalainen kernaasti piti kirjallisesti sivistyneitä ihmisiä orjiensa joukossa; kernaasti piti saatavillansa olentoja, jotka saattoivat hankkia hänelle kirjoista kaikkinaisia tietoja, mitä hän mieli, jotka saattoivat toimia hänen kirjurinaan, vieläpä oikoa ja täydentää hänen omia kirjallisia töitään. Tuollaisia oppineita orjia oli jokaisessa suuressa talossa, ja tavallisesti oli joillakuilla heistä nimityksenä "filosoofi", elleivät sitä erikoisesti ansainneetkaan. Nämä miehet — monet heistä kuvataan suorastaan pettureiksi, pöyhisteleviksi pedanteiksi tai tietämättömiksi teeskentelijöiksi — toimittivat jonkinlaista kotipapin virkaa isäntänsä talossa. He tyydyttivät tuota yleisesti käypää mieltymystä viisauteen ja auttoivat kuluttamaan verrattain viattomalla tavalla ne tunnit, jotka heidän isäntänsä muuten olisi tullut viettäneeksi jouten tahi nukkuen. Kun siis Epafroditus halusi pitää filosoofista orjaa, ei hän sillä niittänyt sen enemmän kunniaa kuin meidän päivinämme kirjallista sivistystä vailla oleva miljoonamies, jolla on kalliita taideteoksia vierashuoneessaan ja arvokkaita kirjoja hyvin varustetussa kirjastossaan.

Koska siis Epiktetoksen on täytynyt olla varsin kelpaamaton kaikkinaisiin ruumiillisiin toimiskeluihin ja koska hänen syvämietteisyytensä ja älykkäisyytensä ei saattanut olla herättämättä huomiota, päätti hänen isäntänsä käyttää häntä hyväkseen ainoalla mahdollisella tavalla ja lähetti hänet Caius Musonius Rufuksen tykö saamaan opetusta stoalaisessa filosofiassa.

Musonius oli roomalaisen ritarin poika. Hänen oppineisuutensa ja kaunopuheisuutensa yhtä paljon kuin hänen harras syventymisensä stoan totuuksiin olivat niin suuresti kiihottaneet Neron epäluuloja, että hän karkoitti Musoniuksen Skyros-saaren alastomille kallioille muka sillä perusteella, että hänen oli todistettu sekaantuneen Pison salaliittoon. Hän palasi Roomaan Neron murhan jälkeen ja eli suuresti kunnioitettuna ja arvossapidettynä, niin että hänen sallittiin jäädä kaupunkiin, kun keisari Vespasianus karkoitti sieltä kaikki muut merkittävät filosoofit. Musoniuksen teoksia ei ole säilynyt meille, mutta muutamat tiedot, joita hänen suuri oppilaansa on maininnut hänestä Tutkielmissaan, näyttävät meille, mitä laatua miehiä hän oli. Seuraavat jutelmat osoittanevat, että hän oli täsmällisintä filosoofimallia. Puhuessaan logiikan arvosta ja pitäen sitä hyvänä keinona ajatuksen juoksun harjoituksessa antaa Epiktetos tehdä sen vastaväitteen, että pelkkä erehdys ajatuksenjuoksussa ei toki lopultakaan lie niin vakava virhe. Hän huomauttaa, että se on virhe ja että se riittää. "Minäkin", sanoo hän, "kerta tein saman huomautuksen Rufukselle, kun hän ankarasti soimasi minua siitä, etten älynnyt tehneeni väärää johtopäätelmää. 'Kuinka! sanoin minä, olenko sytyttänyt Kapitolin tuleen, ettäs niin soimaat minua?' 'Orja!' vastasi hän; 'mitä Kapitolilla on tämän kanssa tekemistä? Eikö ole muka olemassa muuta virhettä kuin Kapitolin tuleen sytyttäminen? Jo vain; jos antaa omain mielikuvainsa haihatella valtoimenaan, umpimähkään, miten vain; jollei pidä kiinni todisteesta tai päätelmästä, tahi, lyhyesti, ei punnitse, mitä milloinkin kysytään tahi vastataan — eikö tuollainen ole mukamas mikään virhe?'"

Toisinaan hän saattoi panna oppilaansa stoalaisen lujamielisyyden kovalle koetukselle viittaamalla siihen, kuinka hänen isäntänsä voi koska tahansa mitä halpamaisimmin rääkätä ja kiduttaa häntä; ja kun Epiktetos vastasi, että sellaistahan kohtelua toki oli kestetty ja sen vuoksi myös voitiin kestää, hänen oli tapa hyväksyen sanoa, että jokaisen ihmisen kohtalo oli hänen omissa käsissään, että hän ei kaivannut keneltäkään yhtään mitään, että, koska hän itsessään omasi sielun jaloutta ja ylevyyttä, kartanoitten tai rahain tai virkain vastaanottaminen oli hänelle halveksittava ajatus. "Mutta", jatkoi hän, "jos mies on pelkuri tai halpamielinen, pitäisi sellaisesta ihmisestä puhua kuin hengettömästä kappaleesta ja sanoa: 'Säästä meitä moisesta lihamöhkäleestä'. Sillä todella on sellainen ihminen pelkkä kuollut kappale eikä mitään muuta; sillä jos hän olisi jotakin muuta, niin hän olisi huomannut, että kukaan ei koskaan voi tulla kokemaan mitään todellista onnettomuutta toisen kautta." En tiedä, onko Ruskin tutkinut Epiktetosta, mutta hän on pontevasti ilmaissut muun muassa saman totuuden. "Ystäväni, muistatteko sitä vanhaa skyyttalaisten tapaa, kun talon päämies kuoli? Kuinka hänet puetettiin parhaisiin vaatteisiinsa ja asetettiin vaunuihinsa ja kuljetettiin ystäväinsä kotiin; ja kuinka jokainen heistä sijoitti hänet pöytänsä päähän ja kaikki söivät juhla-aterian hänen läsnäollessaan? Olettakaa, että teille suorin sanoin tarjottaisiin, niinkuin tosiaan tylyt olosuhteet tarjoavat, moista skyyttalaisten kunniaa, ja itse vielä kumminkin katsoisitte elävänne… Ottaisitteko sellaisen kuolonenkelin suusanallisen kutsun vastaan? Luuletteko, että halvinkaan meistä sen tekisi? Ja kuitenkin me itse asiassa ja teossa ajamme sellaista tilaisuutta takaa, jokainen meistä, tavallaan; monikin meistä tavoittaa sitä ja tekee sen lopen tympäisevästi."

Tapa, millä Musonius kohteli niitä, jotka pyrkivät hänen oppilaikseen, muistuttaa paljon Sokrateen menetelmästä. "Velttojen nuorukaisten kasvattaminen", sanoo Epiktetos, "ei ole mikään helppo työ, melkeinpä kuin jos rupeaisit koukulla viemään heraa suuhusi. Sitä vastoin jos yrität masentaa niitä, joiden luonne on aitoa laatua, niin sitä kiihkeämmin he haluavat oppia. Senpä vuoksi Rufus monesti peloitteli oppilaitaan näin erottaakseen aidon luonteen tavallisesta, hänen oli näet tapana sanoa, että juuri samalla lailla kuin kivi, ilmaan heitettynäkin, putoaa maahan omasta painostaan, samalla lailla myöskin jalo luonne pyrkii sitä tarmokkaammin omaan luonnolliseen suuntaansa, mitä kovempaa vastustusta se kohtaa". Kuten Emerson sanoo:

Reippaalla sävelellä lemmessä laita
Reippaita sanomia,
Jumalan armon, mi kantaa taitaa,
Rintoja rauhoitella,
Niin läsnä on suuruus tomumajaamme,
Niin läsnä on Jumala meitä,
Kun Velvollisuus kuiskaa: 'On pakko,'
Niin Nuoruus vastaa; 'Minä voin.'

Vielä muuan piirre Musoniuksen luonteesta näyttää meille, kuinka syvästi Epiktetos häntä kunnioitti ja kuinka paljon hyvää häneltä omaksui. Tutkielmassaan Kerskailusta Epiktetos sanoo, että Rufuksella oli tapana huomauttaa oppilailleen: "Jos mielestänne on syytä kiittää minua, niin en ole saattanut antaa teille mitään hyvää." "Hän tapasi puhua meille sillä muotoa, että jokainen meistä siinä istuessamme luuli jonkun käyneen kertomassa opettajalle erikoisesti hänestä, niin täydellisesti oli Rufus osannut käsittää jokaisen luonteen, niin elävästi hän kaavaili meille kunkin yksilölliset viat."

Sellainen oli mies, jonka ohjaamana Epiktetos varttui mieheksi, ja hänen saamansa opetus oli ilmeisesti viisasta ja ylevää, jos kohta hieman kalseata ja jäyhää. Se muodostikin käänteen orjan elämässä; se loi uudestaan koko hänen luonteensa; se oli hänelle siunausten lähde niin äärettömän arvokasten, että sopii kysyä, eivätkö ne täysin korvanneet kaikkia köyhyyden, orjuuden ja ylenkatseen vaivoja. Hän olisi luultavastikin myöntänyt, että parempi oli hänen osansa orjaksi myytynäkin kuin jos hän olisi saanut kasvaa syntymäkaupungissaan Hierapoliissa vapaana, mutta huomaamattomuudessa ja tietämättömyydessä. Siispä on Epiktetos saattanut omassa persoonassaan huomata — ja huomasikin — todistuksen jumalallisen kaitselmuksen olemassaolosta, uuden vahvistuksen Jumalan hyvyydestä ja armosta kaikkia ihmisiä kohtaan, uuden ja voimakkaan vakuutuksen siitä, että vaikka osamme maan päällä eivät olekaan yhtäläiset, niissä kuitenkin ilmenee oikeuden ja viisauden periaate ja että joka ihminen kaiken kaikkiaan voi saavuttaa juuri sen, mikä on hänelle parhaaksi ja mitä hän totisimmin ja sydämensä pohjasta halajaa. Epiktetos huomauttaa meille yhä uudestaan, että voimme voittaa monet, jollei kaikkia, niistä eduista, joita maailmalla on tarjona, jos vain olemme valmiit maksamaan niistä sen hinnan, mistä ne ovat saatavissa. Mutta jos tämä hinta on likainen ja alentava ja jos halveksimme itseämme, milloin olemme kiusauksissa sen maksamaan, niin ei meidän pidä heittää kaipaavaa katsettakaan sellaisten asiain puoleen, joita voi saavuttaa vain hinnasta, minkä me tarkkaan harkittuamme kieltäydymme antamasta. Jokainen hyvä ja kunnon mies voi voittaa, jollei onnellisuutta, niin toki jotakin, joka on onnellisuutta korkeampi. Älköön kenkään katsoko tätä pelkäksi kauniiksi sanaksi, sillä siihen sisältyy mitä selvin ja varmin totuus. On olemassa seikkoja, joita joka ihminen haluaa ja joita kaikki ilomielin ottaisivat vastaan, jos voisivat tehdä sen laillisella ja luvallisella tavalla. Nämä asiat ovat terveys, rikkaus, lepo, mukavuus, valta, arvo, kunnia, vastusten ja murheitten puute; ja kuitenkin, jos toiselle puolelle pitäisi asettaa kaikki nämä siunaukset ja toiselle puolelle köyhyys ja sairaus ja vaiva ja levottomuus ja ylenkatse — niin, jos tälle puolelle vielä pitäisi asettaa totuus ja oikeus ja tunne, että miten raskaiksi pilvet mahtavatkaan kerääntyä elämässämme, Jumalan valo sittenkin säteilee niiden läpitse, niin maailman jaloimmat miehet valitsisivat, niinkuin he aina valikoimatta ovat valinneetkin, jälkimmäisen kohtalon. Ei siksi että he rakastaisivat puutetta, vaan siksi että pitävät puutetta vääryyttä parempana; ei siksi että he rakastavat vainoa, vaan että pitävät vainoa halpamaisuutta parempana; ei siksi että he olisivat mieltyneet vastustukseen, vaan että mieluummin suostuvat vastustukseen kuin kehnoon myöntyväisyyteen; ei siksi että he eivät säikkyisi tuskaa, vaan etteivät rikoksen tietä tahdo väistää tuskaa. Rikas mies purppurassaan ja itsekkäisyydessään on heistä vähemmän kadehdittava kuin ryysyinen, mutta syytön Lasarus; he mieluummin antaisivat kytkeä itsensä kahleisiin Johanneksen kanssa kuin vetelehtiä Herodeksen keralla hänen kemuissansa; mieluummin he Paavalin rinnalla taistelisivat petoja vastaan areenalla kuin Neron kanssa istuen valtaistuimella nauttisivat saastaisesta ylellisyydestä. Se ei ole onnellisuutta, vaan se on jotakin korkeampaa kuin onnellisuus; se on levollisuutta, luottamusta, tyytyväisyyttä, rauhaa; maailma ei voi sitä ymmärtää eikä sitä antaa eikä sitä ottaa — se on jotakin kuvaamatonta — se on Jumalan lahja.

"Se harhapäätelmä", että vain yllätykseksensä tapaa siveellistä huonoutta onnellisissa olosuhteissa ja oikeamielisyyttä hädässä ja viheliäisyydessä, "saattaa vain johtua siitä", lausuu Froude sanoin, jotka olisivat ihastuttaneet Epiktetosta ja jotka ilmaisisivat hänen filosofiansa sisäisintä henkeä, "että ihmisillä muka on olemassa oikeus tulla onnellisiksi… Ei meidän tule tavoittaa onnellisuutta. Meidän asiamme on pysyä uskollisina parhaalle, mitä tunnemme, etsiä sitä ja tehdä sitä; ja jos sanalla 'hyve on oma palkkansa' tarkoitetaan, että kunnon mies vain pyytää pysyä hyvänä eikä tavoita mitään muuta, niin silloin se on tosi ja jalo sana… Tehkäämme sitä, mikä on oikein, ja jos silloin onnellisuus tulee tahi onnettomuus, niin ei se ole niin ylen tärkeätä. Jos tulee onni, niin elämä käy mieluisaksi; jos se ei tule, niin käy elämä katkeraksi — katkeraksi, ei mieluisaksi, mutta sittenkin siedettäväksi… Sielumme onni riippuu yksistään siitä, mitä me olemme; eikä luonteen jalous ole muuta kuin järkähtämätöntä rakkautta hyvään ja järkähtämätöntä pahan ylenkatsomista… Ainoastaan niille, jotka tohtivat sanoa: 'Me voimme tehdä oikein ilman itsekästä nautintoa, se on ilman sitä, mitä pyydämme tai toivomme', tämä ei ole mikään salaisuus. Ihminen saa, mitä toivoo, ja löytää, mitä on todella parasta hänelle, aivan täsmällisesti sen mukaan, kuinka rehellisesti hän sitä etsii. Onnellisuus saattaa kaikota pois, huvitukset laimeta tai lakata viehättämästä, rikkaus haihtua, ystävät pettää tai osoittaa nurjamielisyyttä: mutia Jumalan palvelemisen voima ei milloinkaan petä ja hänen rakkauttansa ei konsanaan hylätä."