3 Luku.
EPIKTETOKSEN ELÄMÄ JA MIELIPITEET (jatkoa).
Epiktetoksen elämästä, mikäli se eroaisi hänen mielipiteistään, on valitettavan vähän lisää kerrottavana. Elämä, jota vietti
Rampa orja tuo, Nikopoliissa opettaen
Arrianusta, kun Vespasianuksen poika
Hänet Roomasta karkoitti ikihäpeäkseen,
ei ole suinkaan tapahtumista rikas, ja sen liikkuma-ala oli hyvin rajoitettu. Suurilla miehillä on, kuten on huomautettu, monasti lyhyimmät elämäkerrat, heidän todellinen elämänsä on heidän kirjoissaan. Jossakussa elämänsä vaiheessa, emme tiedä, miten tai milloin, Epiktetos sai herraltansa vapauden, ja maailma piti häntä sen jälkeen vapaana miehenä. Luultavasti tuo seikka tuotti vain vähän muutosta hänen elämäänsä, jos ensinkään. Jos se pelasti hänet raakamaisesta kohtelusta, jos se soi hänelle enemmän lomahetkiä, niin ei se varmaankaan vähimmässäkään määrässä lieventänyt hänen elämänsä ankaruutta, lieneepä päinvastoin aiheuttanut sen, että elämän välttämättömäin tarpeitten hankkiminen muodostui vaikeammaksi. Hän oli kuitenkin viimeinen kiinnittämään vähintäkään merkitystä niihin ulkonaisiin olosuhteisiin, joissa eli; hänestä ne aina kuuluivat sellaisten seikkain joukkoon, jotka olivat hänen oman vaikutuspiirinsä ulkopuolella ja sen vuoksi olivat asioita, joitten kanssa hän ei ollut missään tekemisissä. Raskaimpinakin päivinänsä hän piti itseänsä, taivaan armosta, vapaampana — vapaana paljon todellisemmassa ja korkeammassa merkityksessä — kuin tuhannet sellaiset, joilla ei ollut velvollisuuksia ketään isäntää kohtaan. Oliko hän saanut kerätyksi vähäisen rahaerän vai täyttivätkö ne, jotka rakastivat ja kunnioittivat häntä, myöskin hänen tarpeensa, sitä emme tiedä. Hän oli niitä miehiä, jotka tyytyvät elämän vähimpiin mukavuuksiin, ja saatamme olla varmat siitä, että hän olisi kieltäytynyt rupeamasta kiitollisuuden velkaan kenellekään mistään enemmästä.
Uskottavasti hän ei koskaan mennyt naimisiin. Se saattaa johtua siitä lievästä välinpitämättömyydestä naissukua kohtaan, jonka jälkiä siellä täällä tapaamme hänen kirjoituksissaan. Eräässä paikassa hän valittaa, että naiset eivät näytä ajattelevan mitään muuta kuin ihailua ja naimisiin pääsyä; ja eräässä toisessa hän huomauttaa, melkeinpä ivallisesti, että Rooman naiset pitivät Platon Tasavallasta sen takia, että hän salli sangen suurta vapautta aviollisissa suhteissa. Saatamme näistä lausunnoista vain päätellä, että hän oli tullut varsin epäedullisiin kokemuksiin niiden naisten kautta, joiden kanssa oli ollut tekemisissä. Rooman naiset tällä ajalla eivät kyllä olleetkaan mitään esikuvallisia luonteita; eikä ole todenmukaista, että hän olisi kohdannut oikein jaloja naisluonteita Epafrodituksen orjain tai talon muitten naisten parissa, ja tuskinpa hän koskaan on tuntenut sisaren rakkautta tai äidin huolenpitoa. Hän ei kumminkaan mennyt niin pitkälle, että olisi tuominnut avioliiton kerrassaan; päinvastoin hän moittii niitä filosoofeja, jotka sen tekivät. Mutta yhtä ilmeistä on, että hänestä naimattomuus on täydellisyyden tavoittelua, ja tosiaan on hänen mielipiteillään tässä asiassa niin läheinen ja huomattava yhtäläisyys Paavalin kanssa, että lukijoita varmaankin huvittaa nähdä ne rinnan.
1 Korinttilaiskirjeen VII:ssä luvussa Paavali, puhuttuaan siitä, kuinka naimattomuus on ylevä asema, yhtä kaikki esittää avioliiton pyhäksi ja kunnioitettavaksi säädyksi. Kaikkien ei ole sallittu, sanoo hän, olla niinkuin hän, ja senvuoksi on avioliittoa pidettävä pyhänä ja purkamattomana siteenä. Tahtomatta kuitenkaan väittää, että hänellä on mitään jumalallista valtuutta siihen mitä puhuu, hän pitää naimattomuutta hyvänä asiana "tulemassa olevan ahdingon tähden" ja ennustaa niille, jotka solmivat avioliiton, että he "joutuvat kärsimään ruumiillista vaivaa". Sillä avioliitto sisältää suoranaisen maallisten huolten moninaistumisen: "Naimaton mies huolehtii sitä, mikä on Herran omaa, kuinka olisi Herralle mieliksi; mutta nainut huolehtii maailmallisia, kuinka olisi vaimolleen mieliksi… Tämän sanon teidän omaksi hyödyksenne, en pannakseni kytkyttä kaulaanne, vaan sitä varten, että eläisitte säädyllisesti ja häiriytymättä pysyisitte Herrassa."
Selvää siis on, että Paavalista naimattomuus on "consilium perfectionis", "täydellisyyden tavoittelua", ja Epiktetos käyttää siitä puhuen melkeinpä kirjaimellisesti samaa kieltä. Avioliitto oli hänen nähdäksensä täysin sallittava, mutta paljon parempi oli kyynikon (se on jokaisen, joka perinjuurin noudatti filosoofisia velvoituksiaan) pysyä yksin. "Koska kerran asiaintila on sellainen kuin on, ikäänkuin eläisimme taistelupäivän aattona, eikö kyynikon tule pysyä aivan häiriytymättä (kreikkalainen sana on ihan sama kuin Paavalin käyttämä) palvellakseen Jumalaa? eikö hänen pitäisi osata liikkua ihmisten kesken vapaana häiritsevistä yksityisistä asianhaaroista ja kotoisista velvollisuuksista, sillä jos hän nämä velvollisuutensa laiminlyö, ei hän voi säilyttää viisaan ja hyvän miehen mainetta, ja jos hän toisekseen niitä noudattaa, joutuu hän pois tehtävästään, nim. olla jumalten sanansaattaja ja vartija ja airut." Epiktetos jatkaa huomauttaen, että jos hän on nainut, hän ei enää saata pitää silmällä niiden henkisiä tarpeita, joiden kanssa hän joutuu kosketuksiin, eikä enää säilyttää sitä tarkkaa riippumattomuutta kaikesta loistosta ja mukavuudesta, joka on ominaista todelliselle filosoofille. Hänellä täytyy esim. olla kylpyhuone lastansa varten, varusteita vaimon sairauksien varalle, vaatteita pienokaisilleen ja rahaa, millä ostaa koululaukkuja ja kyniä ja kehtoja ja kuppeja, ja siitä siunautuu lisäksi kaikenkarvaisia tarvetavaroita ja jos jonkinlaisia arvottomia puuhia, joita Epiktetos pitkälti luettelee ja tuntuu olevan kaikesta tuosta melkeinpä koomillisen kiusaantunut. Totta on — hän myöntää — että Krates, muuan kuuluisa kyynikko, oli naimisissa, mutta niin itsensäkieltävän naisen kanssa kuin hän itsekin, naisen, joka oli luopunut rikkaudesta ja ystävistä jakaakseen elämän ankaruuden ja köyhyyden hänen kanssansa. Ja ellei hän otakaan väittääksensä, että tässä asiassa Krates joka tapauksessa teki erehdyksen, niin koettaa hän teroittaa mieleen sitä, että olosuhteet tässä olivat aivan liian poikkeukselliset, jotta ne voisi myöntää miksikään seurattavaksi esimerkiksi.
"Mutta", kysyy vastaväittäjä, "kuinka maailma sitten tulee toimeen?" Tämä kysymys näyttää kerrassaan hämmentävän Epiktetoksen vanhanpojan tasapainon; se saa hänet käyttämään kiivainta ja voimakkainta ylenkatseen kieltä; ja ainoastaan tätä asiaa pohtiessaan hän näyttää kadottavan sen "jalouden ja sulon", joka yleensä on hänen lausunnoilleen ominaista. Huolimatta täydellisestä itsensähillitsemisestä hän ilmeisesti oli kiihkeähenkinen mies, jolla luonnostaan oli taipumus ilmaista tunteensa jyrkällä tavalla. "Taivas varjelkoon meitä", huudahtaa hän vastaukseksi, "ovatko ne suurempia ihmiskunnan hyväntekijöitä, jotka laittavat maailmaan pari kolme suurikulkkuista kakaraa,[73] kuin ne, jotka parhaansa mukaan pitävät silmällä koko ihmiskunnan elämää ja tapoja ja taipumuksia? Olivatko ne teebalaiset, joilla oli suuret perheet, hyödyllisemmät maalleen kuin lapseton Epaminondas, tahi oliko Homeros vähemmän hyödyllinen ihmiskunnalle kuin Priamos viisinekymmenine kelvottomine poikineen?… Niin, todellinen kyynikko on kaikkien ihmisten isä; kaikki miehet ovat hänen poikiaan ja kaikki naiset hänen tyttäriään; yhdysside, rakkaudenside liittää hänet heihin kaikkiin." (Tutkielmia III, 22.)
Epiktetoksen koko luonne riittävän selvästi takaa meille, että hän teki vain mitä katsoi kaikkein parhaaksi ja ylevimmäksi; ja tämäntapaiset kohdat, se äärimmäinen jyrkkyys, jota minun on ollut pakko lieventää, mielestäni puhuvat sen traditsionin puolesta, joka väittää hänen olleen naimaton.